Ensin vaikenivat puolueiden aseet

Vihreä Lanka oli 1980-luvun alussa vihreiden poliittisessa ytimessä. Vuonna 1983 perustettua lehteä päätoimitti ensiksi nykyinen ulkoministeri Pekka Haavisto. Seuraaja oli Osmo Soininvaara, jota mieluusti tituleerataan vihreiden ajattelijaksi.

Äänekoskelta Jumalan teatterin, Mustan Laatikon ja monen kohun kautta SDP:n ministeriksi noussut Timo Harakka oli päätoimittajana vuosina 1990–94.

Mutta se on menneisyyttä. Vihreän Langan ilmestyminen loppuu vuodenvaihteessa. Vihreät ei puolueena halua enää rahoittaa lehden tekoa, johon kului 450 000 euroa vuodessa. Rahalla puolue on saanut verkkolehden ja seitsemän kertaa vuodessa ilmestyvän paperilehden.

Vihreän Langan lopettamisuutinen keskustelutti keskiviikkona.

”Entisenä Vihreän Langan päätoimittajana olen tyrmistynyt. Some-maailma ei korvaa journalismia”, Soininvaara kirjoitti.

”Tyrmistys on ollut sitä luokkaa, että pyydän harkitsemaan (päätöstä) uudelleen”, Jyväskylän ”iso vihree mies” Nico Holmberg reagoi.

Puoluehallitus päätti puheenjohtaja Maria Ohisalon johdolla Vihreän Langan rahoittamisen lopettamisesta viikonloppuna. Asiaa sai selitellä mikkeliläinen puoluesihteeri Veli Liikanen. Vihreät halusi rahat puoluetyöhön. Vihreät onkin jo enemmän puolue kuin muut puolueet.

Lehdistön historiaa paljon tutkinut Jyväskylän yliopiston journalistiikan professori Raimo Salokangas, nyt emeritus, kutsui kirjassaan vuodelta 1982 puoluelehtiä puolueen aseiksi. Hän tutki maalaisliiton lehdistön syntyä vuosina 1906–1916.

Lehtiä perustettiin maalaisliittolaisen aatteen levittämiseksi ja vahvistamiseksi. Lehdet olivat tärkeitä puolueen menestykselle. Ne olivat puolueen äänitorvia mutta myös enemmän: puolueen aseita. Lehdet ja niiden toimitukset olivat puolueen ideologisessa ytimessä.

Viimeistään 1980-luvun lopulla puoluelehdet alkoivat etääntyä puolueiden poliittisesta ytimestä. Ne alkoivatkin huomaamattaan kaivaa itselleen hautaa, vaikka tarkoituksena oli pelastua levikinlaskukierteestä.

Vihreän Langan tapaus seuraa johdonmukaista kehitystä. Ensin puolueen ase etääntyi puolueesta ja sen tavoitteista. Sitten puolue etääntyi lehdestään ja lopulta päätti lopettaa sen.

Poiketaan ensin SDP:n lehdistön puolelle. Suomen Sosiaalidemokraatti muutti vuonna 1988 nimensä Demariksi. Päätoimittajaksi nousi Jukka Halonen. Hän halusi luoda korkeatasoisen poliittisen uutislehden. Siteitä puolueeseen katkottiin. Toimitukseen palkattiin puoluepoliittisesti riippumattomia journalisteja myös esimiestehtäviin.

Demari halusi katkaista tilaajamäärän laskun ja hakea riippumattomia tai väljästi sosiaalidemokraatteihin kallellaan olevia lukijoita.

Oppia haettiin 1950–70-lukujen maakuntalehtitaisteluista. 1950-luvulle saakka suurilla puolueilla oli kaikissa maakunnissa omat sanomalehtensä, mutta kehitys johti yhden lehden voittoon kaikkialla. Voittajia olivat lehdet, joissa oli paras uutistarjonta ja jotka irtautuivat uutistyössä yksisilmäisestä puoluenäkemyksestä.

Demarin malli levisi puoluelehtikentällä. Suuntaa ajoivat ammattijournalistit, joiden mielestä puoluetavoitteet eivät sopineet toimittajille.

Myös osa puoluelehtien päätoimittajista alkoi pitää pitkää hajurakoa puolueeseen. Ehkä typerin ja tyylittömin oli erään vuosina 2011–2015 puoluelehden päätoimittajana olleen lausunto: ”Korostan, etten ole koskaan ollut puolueen jäsen ja olen aina myös kritisoinut vihreitä. En edes äänestä heitä.” Häveliäisyyssyistä en kirjoita tämän Vihreän Langan päätoimittajan nimeä tähän.

Lausunto vain kuvaa, että osa puoluelehtien päätoimittajista oli ymmärtämättään viemässä hengen lehdeltään. Puoluelehden tehtävä olisi olla puolueen syvässä ytimessä. Juuri siitä ytimestä tulevasta tiedosta ja näkemyksistä syntyisi puoluelehden kiinnostavuus.

Monista puoluelehtien päätoimittajista tulikin vain lehtibyrokraatteja, eivätkä heidän mielipiteensä enää ketään kiinnostaneet.

Euroopan unioni tyrkkäsi puoluelehtiä jyrkänteelle. Poliittista lehtitukea epäiltiin kilpailusääntöjen vastaiseksi. Se oli lahja puolueille. Ne saivat syyn puuttua tukeen ja muuttaa rahat tavalliseksi puoluetueksi vuonna 2008. Sen jälkeen lehtirahat saattoi halutessaan ottaa puoluetoimistolle.

Puoluelehtien aika on ohi. Valta on siirtynyt viestintätoimistoihin ja keskustelua someen. Viestintätoimistoissa on nykyisin kaikkien puolueiden kasvatteja. Siellä lobataan ja järjestellään yhteiskunnan asioita.

Vihreidenkin kaikki kolme varapuheenjohtajaa työskentelevät viestintätoimistossa: Riikka Karppinen Milttonilla, Fatim Diarra Pohjoisrannassa ja Jaakko Mustakallio Ellun Kanoissa. Viestintäväki heittää nyt mieluusti journalistit syrjään ja korostaa muunlaisen viestinnän merkitystä. Imagosomepöhinä on muodissa.

Puoluelehdet olivat aina myös tiedon ja sivistyksen jakajia. Somepöhinä keskittyy aivan muuhun.

Kirjoittaja on päätoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Nimellä

Viisas aikuinen ei vähättele koulua

Muistojen suora jää menneisyyteen

Haavistosta tulee kiistellyin ministeri

Marin tekee ruuhkaa vihervasemmistoon

Elämäntapojen vertailu ei auta maaseudun nuoria

Internet, internjet – vai ehdollinen da?

Suomessa tarvitaan yhteistuntoa

Hups – pääministeri tuli erotettua

Näin ei voi tehdä montaa kertaa

Karstulan notkeasti palveleva paikallislehti

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.