Ooppera-arvio: Sadusta tuli julmaa realismia Yoshi Oidan Madama Butterflyssä

Ohjaaja Oida teki Butterflystä aikuisen, sisukkaan naisen.

Hiromi Omura ja Mika Pohjonen laulavat Kansallisoopperan Madama Butterflyssa. Aleksi Tuomola

Harri Kuusisaari

Kansallisooppera

Madama Butterfly

31.1. Kansallisoopperassa

Puccinin Madama Butterfly on niitä oopperoita, joiden lopussa paatuneimmankin katsojan silmät kostuvat. Amerikkalaisupseerin naima ja pettämä japanilaistyttö jättää hyvästit pojalleen ja riistää itseltään hengen. Tarinan julmuudelle on totuttu saamaan pehmennystä somasta eksoottisuudesta ja musiikin hunajasta.

Kansallisoopperan uudessa, Göteborgista lainatussa tuotannossa tämä romanttinen puoli jää sivuun. Japanilainen veteraaniohjaaja Yoshi Oida korostaa sen kaunistelematonta realismia, ja hän on itse nähnyt, miten sodan jälkeen amerikkalaissotilaat kohtelivat paikallisia geishoja.

Tämä on hyvä lähtökohta, sillä eihän oopperakulinarismin saa antaa peittää aiheen vakavuutta, kolonialismia ja seksikauppaa. Esillä on harvoin nähty vuoden 1904 versio. Siinä Pinkertonista on tehty totuttuakin kovempi rasisti, joka puhuu japanilaisista todella häijysti.

Eksoottiset unelmat saavat kyytiä jo alun näyttämökuvassa (lavastus Tom Schenk), jota hallitsee kylmä teräskehikko ja liikuteltavat seinämät. Häävieraiden kulkueessa yleensä kukat ja kimonot säihkyvät, mutta nyt vaikutelma on arkinen.

Toisella puoliskolla Butterfly palvelijoineen odottaa turhaan upseeria palaavaksi, ja heidän köyhyyteen vaipumisensa ja epätoivoinen tilanteensa tulevat esiin myös visualisoinnissa.

Vielä oleellisempaa on se, että ohjaaja ei ole halunnut tehdä Butterflystä nukkemaista tyttöä vaan aikuisen, sisukkaan naisen. Tästä jää se epäloogisuus, että miksi hän ylipäätään sortui uskomaan illuusioon, kun rakkaus ei tuntunut roihuavan alkujaankaan.

Niin hyvää kuin tekikin nähdä Butterflyilman sellaista Japani-kliseetä kuin ujoa ja muodollista sipsuttelua, pidättyneisyyden alle kätketty tunneilmaisu on läsnä Puccinin musiikissa. Nyt hahmo muuttuu turhankin suorasukaiseksi, mikä vei tehoa loppuratkaisulta.

Pidin monista Yoshi Oidan ohjauksen yksityiskohdista, jotka korostavat kulttuurien välistä ymmärtämättömyyttä ja tähtäävät raadolliseen ihmiskuvaan. Silti jostain syystä esitys ei koskettanut vaan jätti kylmäksi.

Pääroolia laulava japanilainen Hiromi Omura teki hahmostaan lihaa ja verta, ja dramaattinen ääni kantoi hyvin yli paksunkin orkesterin. Ääni on vain kovahko ja vähän alavireinen.

Jenny Carlstedt teki realismissaan myötätuntoisen ja tuskallisen tilanteen tajuavan Suzukin. Mika Pohjonen oli elementissään karskeana ja moraalittomana Pinkertonina. Olli Tuovisen Sharpless jäi karaktääriltään hieman vaisuksi, vaikka hän lauloikin luotettavasti.

Pietari Inkinen vieraili kapellimestarina ja jätti positiivisen vaikutelman. Hän piti musiikin liikkeessä niin alun amerikkalaisessa kohelluksessa, verevästi venyttelevissä melodioissa kuin dekoratiivisesti piirretyissä japanilaisaiheissa.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut