Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Kirja-arvio: Chileläistarinassa palataan diktatuuriin ja lapsuuden muistoihin

Alejandro Zambra hyödyntää taitavasti metafiktiota

Alejandro Zambra

Kotiinpaluun tapoja

Suom. Laura Vesanto. Fabriikki 2017. 160 s.

”Jätit ehkä muutaman setelin holviin, mutta pankkirosvo sinä silti olet”, syyttää entinen naisystävä miestään, kolmikymppistä kirjailijaa chileläisen Alejandro Zambran romaanissa. Nainen vertaa miestään varkaaksi, joka vohkii yhteisiä muistoja romaaniinsa. Mies myöntyy: ”olen tehnyt ryöstöretkiä muistiini, ja toisaalta olen myös keksinyt liikaa”.

Zambran (s. 1975) pienoisromaani Kotiinpaluun tapoja (alkuteos 2011) on yhtäältä kertomus kirjailijan omista muistoista ja metafiktio kirjoittamisen epävarmuudesta, toisaalta kuvaus Chilen kivuliaasta diktatuurihistoriasta ja yhteisöllisestä muistamisen tuskasta.

Chilen vasemmistopresidentin Salvador Allenden lyhyt valtakausi päättyi vuoden 1973 veriseen sotilasvallankaappaukseen ja kenraali Augusto Pinochetin oikeistodiktatuuriin. Sotilasjuntta vangitsi, kidutti ja tappoi tuhansia kansalaisia. Tässä on perheiden ja sukupolvien trauma Zambran kirjassa.

Tarinan lähtökohta on maaliskuun 1985 maanjäristys, joka ajaa Maipún asukkaat ulos kodeistaan ulkomajoituksiin. Minäkertoja, yhdeksänvuotias poika, tapaa telttayön aikana 12-vuotiaan tytön Claudian. Pian heitä yhdistää salaisuus, kun Claudia pyytää poikaa vakoilemaan naapurin yksinäistä Raúlia.

Romaanin nykyajassa pojasta on varttunut kirjailijamies, joka kohtaa Yhdysvaltoihin muuttaneen Claudian vuosikausien jälkeen. Yhdessä he palaavat muistoihinsa, Raúlin mysteeriin ja vaikeisiin perhesuhteisiin. Pinochetin diktatuuri jäytää yhä perhesuhteita ja käsitystä kotimaasta: ”On hyvä vain lakata luottamasta maahan jalkojemme alla.”

Zambra hyödyntää taitavasti metafiktiota. Kirjailijakertojan suhteessa kirjoittamiseen on sekä rentoa keskeneräisyyttä (”Haluan mieluummin kirjoittaa kuin olla kirjoittanut”) että aforistista tarkkuutta (”Lukiessa peittää kasvonsa. Ja kirjoittaessa ne joutuu paljastamaan.”).