Balettiarvio: Kalevalanmaa katsoo Suomea uusin silmin

Baletti: Kenneth Greven kansallisbaletin jäähyväisohjaus Kalevalanmaa kertoo, mistä aineksista kotimaamme on rakennettu.

Ilja Bolotov ja Atte Kilpinen tanssivat vuoden 1918 sisällisotaa. Mirka Kleemola / Imagenary Oy

Kimmo Nevalainen

Kenneth Greve

Kalevalanmaa

Ensi-ilta Suomen kansallisbaletissa 3.11.2017

Nyt on sekin ihme sitten nähty, että suomalaisen oopperan ja baletin päänäyttämöllä täysi ensi-iltasalillinen laulaa Unto Monosen Satumaata! Menossa on kansallisbalettia kymmenen vuotta johtaneen Kenneth Greven jäähyväisohjaus Kalevalanmaa. Jo tästä voi päätellä, että uutuuden kohdalla on syytä unohtaa kliseiset mielikuvansa Kalevalasta, baletista ja kaikesta.

Kalevalanmaa ei nimittäin kerro Kalevalasta, vaikka päärooleissa sellaisia henkilöitä kuin Aino, Väinämöinen, Lemminkäinen, Ilmarinen tai Pohjan akka onkin. Päähenkilöksi nousee Aino, joka muuttuu hyvin nopeasti symboliksi Suomelle ja Suomi-neidolle. Ja vaikka Aino (ensi-illassa Linda Haakana) päähenkilö onkin, pääroolissa ei ole yksittäinen tanssija, vaan tarina Suomesta ja suomalaisuudesta, sellaisena kuin Greve sen näkee. Kalevalanmaa on siis yhtä kuin Suomi.

Kalevalanmaa paljastaa luonteensa jo ennen varsinaisen esityksen alkua, kun näyttämölle heijastetaan videolla tavallisten ihmisten käsityksiä suomalaisuudesta. Prologissa Vahtimestari (Teemu Tainio) ja Näyttämömies (Jouko Valkama) kiistelevät sanallisesti siitä, onko Suomi yhteinen vai moninainen.

Matkan varrella sitten selviää, että hyvinkin moninainen.

Moninainen on myös Greven laatima koreografia, joka yhdistää luontevasti toisiinsa klassista balettia, nykytanssia ja jopa kansantanssia.

Baletin alkupuolella Kalevala on mukana viitteinä, mutta varsin nopeasti esityksessä siirrytään kohti kansallista heräämistä ja myös sota-aikoja.

Täytyy myöntää, että hykerrytti, kun herrat Elias Lönnrot, J. V Snellman ja J. L. Runeberg saapuivat näyttämölle. Sisällissota käytiin Punaisen sotilaan (Atte Kilpinen) ja Valkoisen sotilaan (Ilja Bolotov) duettona, joka ei ollut sotainen. Pikemminkin tulkitsin sen niin, että veli tarvitsee toista, mutta ei oikein tunnu tajuavan sitä.

Suomi-kuvastoa näyttämöllä nähdään Kallen-Gallelan Lemminkäisen äidistä Simbergin Haavoittuneeseen enkeliin, joka yhdistyy oivaltavasti sota-aikaan. Väliajan jälkeen Greven hyväntahtoinen naureskelu suomalaisille kliseille lisääntyy samalla, kun vauhti ja kierrokset nousevat.

Voi kysyä, mennäänkö Kalevalanmaassa jo yleisön kosiskelun puolelle. Klassisen baletin ystävät voivat toisen puoliskon irrottelua pitää pinnallisena, mutta onhan se aina virkistävää, kun näyttämöllä ajetaan kuin kesäteatterissa traktorilla tai konepelti ylhäällä olevalla Minillä Timo Mäkisen tyyliin. Kalevalanmaassa nähdään myös suuri joukko suomalaisuuden symboleita Kekkosesta Tom of Finlandiin.

Kavalkadi on toteutettu tempolla, jossa askelmerkkien on syytä olla kohdallaan. Ajoituksissa ei moitteen sijaa ole.

Niinpä, baletti voi tosiaankin olla hauskaa ja viihdyttävää.

Tuomas Kantelinen on valinnut Kalevalanmaahan musiikin, joka tukee hyvin baletin eri teemoja. Esityksessä kuullaan muun muassa Uuno Klamin Sammon taontaa ja Daruden Sandstormia. Molemmilla on paikkansa koreografiassa.

Huumori on kukkeimmillaan, kun mustapukuiset herra laulavat humalaspäissään Rotestilaulua. Tehdaskoreografia on Aalto-jakkaroita tehtäessä tehokkaimmillaan, kun taustalla soi pätkä Seppo Pohjolan Ensimmäisen sinfonian ensimmäisestä osasta. Lopun ilottelu tapahtuu – tietenkin – Sibeliuksen Karelia-sarjan Alla marcian tahtiin.

Pohjoiskarjalaisittain voi tuntea ylpeyttä siitä, että myös Värttinä on päässyt bileisiin mukaan. Mari Kaasinen, Susan Aho ja Karoliina Kantelinen ovat näyttämöllä kolmeen otteeseen. Alkupuolen Kanasissa oli jotain hässäkkää ilmeisesti miksauksen takia. Esitys vaikutti valjulta eikä sanoista saanut selvää.

Tilanne korjaantui jatkossa. Raijan joiussa kolmikon setuperinteestä ammentava arkaainen laulutapa oli hyvin vaikuttava kuoron täydentäessä tunnelmaa. Ja entäpä sitten klassikko Oi Dai, kun taustalla soittaa sinfoniaorkesteri ja mukana laulaa kuoro. Huh sentään!

Myös harmonikkashamaani Kimmo Pohjonen on mukana Kalevalanmaassa. Tuttua Pohjosta, kyllä. Haitarin soundi oli välillä silkkaa kirkkourkua, välillä Pohjonen pääsi tanssimaan Ainonkin kanssa.

Pönötyksestä ei Kalevalanmaassa ole puhettakaan, vaikka kysymyksessä on kansallisoopperan ja -baletin Suomi 100 -yhteistuotanto, jossa on tanssijoiden lisäksi mukana oopperan orkesteri ja oopperakuoro.

Tehoja on siis lupa odottaa, ja niitä todellakin myös saadaan. Näyttämö muuntuu valoilla, erilaisilla lavasteilla, heijastavilla pinnoilla ja taustaprojisoinneilla jatkuvasti. Kun lavalla on välillä porukkaa kymmenittäin ja puvustukset vaihtuvat taajaan, Kalevalanmaa on sellaista visuaalista ilotulitusta, että se kestää helposti useamman katsomiskerran.

Jos haluaa nillittää, joissain joukkokohtauksissa suoritukset olisivat voineet olla yhdenaikaisempia. Lopun dialogin olisi voinut jättää pois, kun sitä ennen tapahtuu yllätys, jota tässä ei voi paljastaa.

Vaikka suomalaisuus moneen suuntaan tempoileekin, yksi yhteinen nimittäjä sillä Kalevalanmaan mukaan on. Se on Sisu (Rasmus Haavisto), joka ilmaantuu paikalle aina tarvittaessa.

Ehkä se on sitten niin, kun tanskalainen meille sen kertoo. Kiitos siitä – ja Kalevalanmaasta.

Koreografia Kenneth Greve. Musiikillinen neuvonantaja Tuomas Kantelinen, musiikin johto ensi-illassa Nick Davies. Lavastus, valaistus ja projisoinnit Mikki Kunttu, puvut Erika Turunen. Dramaturgia Kenneth Greve ja Pirjo Toikka. Rooleissa muun muassa Linda Haakana, Samuli Poutanen, Frans Valkama, Jani Talo, Rebecca King, Valeria Quintama, Kimmo Pohjonen ja Värttinä (Mari Kaasinen, Susan Aho, Karoliina Kantelinen).

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut