Mitä ihminen voisi parhaimmillaan olla, kysyy Eeva Kallio kolumnissaan.
Ystäväni kuvasi aikaamme: kaikilla on tekniikkaromua kaapit täynnä ja elämme niin kiihkeästi, että siltä on paras suojautua pysyäkseen tasapainossa.
Jätevesitutkimusten mukaan Jyväskylä on sijoittunut korkealle metamfetamiinin pitoisuuksissa Euroopassa. Kaikki kokevat saman: kuluttamisen hillittömyyden, tyhjyyden, ja luomme aavistettavissa olevaa luonnonkatastrofia. Onko meillä muita teitä edetä?
Pienikin pisara voi uurtaa jäljen kiveen jatkuvasti tippuessaan. Ehkäpä tämä on ollut mielessä Jyväskylässä 7.10. järjestetyssä ensimmäisessä Human Art & Forum -tapahtumassa, joka sisälsi sekä taidenäyttelyn että keskustelufoorumin. Puhujakaarti oli nimekäs: Sini Merikallio, Mirjam Kalland, Arto O. Salonen, Panu Partanen ja Irina Noramies.
Lokakuun kestävä näyttely on kauppakeskus Forumissa, jossa esitellään Kai Noramiehen ja Aija-Leena Lääperin töitä. Läpikäyvänä teemana on elämänkulun aikainen sisäinen kasvu ja ”lapsi aikatilassa”.
Havainto, katse, taiteen tunteeseen koskettava voima tulivat minulle eläviksi taidenäyttelyssä. Miksi onkin niin, että koen taidenäyttelyt aina rauhoittavina, tyynenä tilana?
Kauneus on ruokkivaa ja vie aivan toiseen todellisuuteen. Jopa se, että tilassa on harkitusti vain joitakin esineitä ja paljon tyhjää tilaa, tuntuu hengittävältä ja elävältä – päinvastoin kuin kauppakeskusten halpavaatteita notkuvat rekit ja niiden ympärillä parveilevat ahneet kuluttajat.
Ehkäpä on niin, että meiltä puuttuukin avoin tila ja tavaran vähäisyys? Veistoksissa (kuten kaikessa taiteessa) on hitaasti avautuvaa monimerkityksisyyttä ja jokainen luo niistä oman tarinansa. Noramiehen lapsiveistokset olivat minulle osin kujeilevia, osin vakavia, ja Lääperin taitava keramiikkatöiden värien käyttö viritti ihailun.
Keskustelufoorumissa aiheet kulkivat ihmisen sisäisyydestä, mikrokosmoksesta aina makrokosmokseen. Ihmisen elämänkulku, ulkoisen ja sisäisen maailman ero ja yhteen kietoutuminen kehityksessä olivat esillä.
Elämän tarkoituksellisuus, merkitys, henkisyys ja hengellisyys olivat tärkeitä teemoja. Samalla keskustelu kiinnittyi taiteeseen: eläisimmekö ilman taidetta? Entäpä jos kone-elämän ja koneihmisen ylittävä taito olisikin mielikuvitus, kuten Kalland ja Salonen muistuttivat. On uskallettava rikkoa jotakin, jotta ollaan luovia.
Kulttuurimme menestystarina pohjautuu mekaanisen konekulttuuriin ja rajoja tuntemattomaan talouskasvuun, hyödyntavoitteluun. Elämme aikaa, jossa kontaktiverkkojen harkittu kasvattaminen on osa ihmisten strategiaa, koska ahneudessamme haluamme aina olla voittajia ja toinen ihminen voi olla siihen hyvä väline.
Mikä olisi haluttava tulevaisuus tämän sijaan? Mitä ihminen voisi parhaimmillaan olla?
Suomi on modernin ajan menestystarina. Elämme käsittämättömässä tavarapaljoudessa ja materiaalisesti tyydytettyinä. Suomi on noussut äärimmäisestä köyhyydestä sadassa vuodessa taloudellisesti vauraaksi maaksi.
Salosen terävä oivallus on, että toimimme silti kuin olisimme edelleenkin äärimmäisessä köyhyydessä. On vain kilpailukykysopimuksia ja taistelua, jossa on aina häviäjiä ja voittajia.
Edistys mitataan numeerisesti, suorituksina ja määrinä. Ja koko ajan meidät ajetaan juoksemaan yhä nopeammin, sillä eihän taloudellinen kasvu voi pysähtyä!
Arvopohja tällaisen todellisuuden taustalla on se, että olemme hyviä kuluttajia ja ahkeria, tuottavia työntekijöitä. Kukaan ei kysy, mikä on substanssi, laatu. Ongelma on, että vauhti liian kova ja olemme menossa suuntaan, jossa on mitä ilmeisimmin suuria riskejä.
On jo nähtävillä vallankumous, jossa ihmiset ovat väsyneet tavaraan ja kilpailuun. Arvoissa on tapahtumassa muutos. Talouskasvun itseisarvoisuutta on alettu kyseenalaistaa. Mitkä arvot tulevat tämän tilalle? Mikä on elämän merkityksellisyys ja mieli? Kysymys on eksistentiaalinen: miksi olen täällä?
Kyse on uusien arvojen esiintulosta, taloudellisten arvojen korvautumisella uudestaan humanistisilla arvoilla. Ihmiset toimivat kohti suurempia päämääriä, tarkoitusta. Ihminen voi olla osana suurempaa kokonaisuutta, esimerkiksi dialogissa toisten kanssa, kohtaamisessa, jaetussa ymmärryksessä, suhteessa luontoon, avaruuteen…
Syvän itsetuntemuksen lisäksi tulisi ymmärtää toisen ihmisen omanlaisensa yksilöllisyys. Jokaisen tulisi kokea olevansa merkityksellinen omana itsenään.
Tiede ajattelusysteeminä on suhteellisen suljettu, mutta taide on avoin. Se antaa mahdollisuuden tulkinnan rikkauteen ja erilaisiin tulkintoihin, mahdollisuuden mielikuvitukseen ja luovuuteen. Se on yksi tie menetettyyn merkityksen tunteeseen. Ehkäpä onkin juuri näin: ”Kaikki on epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi” (T. Jansson, Taikatalvi / M. Kalland).
Kirjoittaja on dosentti ja Jyväskylän yliopiston koulutuksen tutkimuslaitoksen erikoistutkija.