Tavallisen hyvää ja loistavaa – Sinfonia Lahti – Jean Sibelius: sinfoniat 1–7.

Okko Kamu ja Sinfonia Lahti urakoivat Sibeliuksen sinfonioita Sibeliusfestivaalilla syyskuun alussa. Juha Tanhua

Harri Kuusisaari

Sinfonia Lahti

Jean Sibelius: sinfoniat 1–7.

Joht. Okko Kamu.

BIS, 3 CD

Sinfonia Lahden uuden Sibelius-sinfoniaboksin yhteydessä on tietenkin pakko ensin kysyä: miksi se piti tehdä? Eihän edellinen, Osmo Vänskän johtama setti ole yhtään vanhentunut, ja monet niistä tulkinnoista keikkuvat yhä suosituslistojen kärjessä.

Yksi syy on tekninen: Sibeliustalossa tehty monikanavaäänitys on tietenkin enemmän tätä päivää kuin Ristinkirkon varhaisempi versio. Toinen syy voi olla Okko Kamun tulkintataide ja kolmas se, että orkesterin soitto on kehittynyt Sibeliustalossa vietettyjen vuosien varrella.

Eri vuosikertaversioita on vaikea laittaa yksiselitteiseen paremmuusjärjestykseen, sen verran erilainen sointikuva niissä on. Kamun tulkinnoissa on tähtihetkensä, etenkin kolmas, kuudes ja seitsemäs sinfonia ovat erinomaisia. Silti inspiraatioaste ei aina ole yhtä korkealla.

Vänskän johtamaa levysarjaa leimasi valtava yrittämisen ja löytämisen halu. Ei tämä into orkesterilta minnekään ole kadonnut, mutta tuoreessa kokemuksessa on oma magiansa.

Ristinkirkon pitkä kaiku loi studiomaiset olosuhteet, joita ei voi pitää kovin luonnollisina, mutta se takasi jousisoinnille kantavuutta ja innosti BIS:n äänittäjät poimimaan henkeäsalpaavan hiljaisia pianissimoja.

Sibeliustalon akustiikka on armottomampi paljastavuudessaan, ja varsinkin ensimmäisessä, toisessa ja viidennessä sinfoniassa jousiston pienuus kuuluu – etenkin jos vertaa suurten orkesterien levytyksiin, vaikka sitten Vänskän uusiin Minnesota-versioihin.

Toisaalta on sanottava, että Sibeliustalon äänityksissä on enemmän elävän konserttielämyksen tuntua kuin Ristinkirkon huminassa. Monikanavaäänitys on tehty tilan ehdoilla, ilman dynaamisia kikkailuja.

Luonnollinen virtaavuus on parhaimmillaan ominaista myös Kamun Sibelius-tulkinnoille. Hän luo orgaanisesti eteneviä linjoja, ja vaikka puhtaus on suurelta osin kiitettävää, yksityiskohdissa ei ole samaa puleerauksen tuntua kuin Vänskän levytyksissä.

Oma suosikkini uudessa setissä on kuudes sinfonia, joka soi vapautuneesti ja notkeasti. Siinä on yhtä aikaa renessanssipolyfonian mieleen tuovaa läpikuultavuutta, pidäteltyjä intohimoja ja kirpeänraikasta luonnonläheisyyttä – silti kaikki luontofilmi-kliseet karistaen. Taiturikuviot tuovat mieleen Sibeliuksen omat viuluvirtuoosihaaveet.

Seitsemäs sinfonia soi yhtenä kaarena, ja kolmannen uusklassismi toteutuu eloisasti aina lopun hymniteeman voittoisaa kulkua myöten. Neljännessä on yksinäisyyttä kaikuvia, painostavia sointeja, jotka pikemminkin hiipivät iholle ja antavat valon kajastaa kuin murskaavat synkkyydellään.

Toisaalta koin tulkinnan joskus oudon passiivisena ja seisahtelevana, vaikka hidas osa soi pari minuuttia nopeammin kuin Vänskällä. Sama tunne tuli paikoin viidennessä sinfoniassa, vaikka ensi osan kiihdytykset ja finaalin avaruusmusiikki tempaavatkin mukaansa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.