Kristian Blomberg: Valokaaria

Miikka Laihinen

Kristian Blomberg

Valokaaria

Poesia 2015. 73 s.

Jyväskyläläinen Kristian Blomberg rakentaa kolmannen runoteoksensa rauhallisen, liki eleettömän selkeänä hahmottuvan ilmaisun varaan.

Valokaaria-kokoelman kieli on yleissävyltään varovaista, kuin etsivää tai tunnustelevaa. Tietty varovaisuus lieneekin paikallaan, kun ollaan tekemisissä isojen asioiden kanssa; Valokaaria käsittelee, ei enempää eikä vähempää, kuin olemisen pohjatonta eriskummallisuutta.

Karkeasti ilmaisten Blombergin kokoelma on runoutta siitä, miten ihminen on, aistii ja havaitsee suhteessa maailman hallitsemattomaan sattumanvaraisuuteen. Teoksen kieli mieltyy havaintotodellisuuden metaforisten valokaarien – kahden olion välillä havaittavan jännitteen – kaunokirjalliseksi purkautumiskanavaksi.

Blombergin runot eivät järjesty minkään keskeisen, teoskokonaisuutta ohjaavan aihetason periaatteen ympärille. Tekstit pikemminkin ilmaisevat todellisuuden loputonta jakojäännöstä, asioiden ja ilmiöiden jatkuvaa muutosta.

Teoksen muotokieli tukee ilmaisun sisällöllistä epäyhteneväisyyttä. Kokoelma hyödyntää jo lukuisista muista Poesia-kustantamon julkaisuista tuttua rakenneratkaisua, jossa kirjan sivulle on painettu yksittäisen runon sijaan suurempi joukko näennäisen irrallisia tekstinpalasia.

Näin kehkeytyy vaikutelma tekstin virtaavuudesta, tapahtumaluonteesta. Teoksen käsittelemät asiat ja ilmiöt eivät jäsenny tarkkarajaisiksi tekstikokonaisuuksiksi, vaan ennemminkin päällekkäin lomittuviksi raapaisuiksi todellisuuden materiaaliseen pintakudokseen.

Aihetason muutoksina ilmenevä runon virtaavuus tekee kokoelman teksteistä omalla tavallaan vaikeasti lähestyttäviä. Teoksen runousoppi on kuitenkin johdonmukaista, ja tyyliratkaisut sisällöllisesti perusteltuja. Jos maailma kerran ei tyhjene esimerkiksi draaman kaarta ja yhtenäistä tematiikkaa noudattaviin esityksiin, miksi maailmaa käsittelevän runouden sitten pitäisi?

Siinä, missä yksi taiteen tärkeimmistä tehtävistä on luodata uusia, ennenkokemattomia tapoja hahmottaa se materiaalinen todellisuus, jossa me kaikki elämme, onnistuu Valokaaria tehtävässään mainiosti.

Runokieli ei Blombergin käsittelyssä tarjoa lopullista vastausta oikeastaan mihinkään, mutta hahmottuu yhtä kaikki varteenotettavana väylänä kohti alati muuntuvaa ymmärrystä maailman luonteesta: ”Tai ehkä kyse on juuri arvoituksen säilymisestä: säilymisestä. Jokin vierastuttava, johon sopeutuu kuin ilmanpaineeseen, kunnes se voimistuu juuri tuossa: kyvyssä koskettaa.”

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut