Hopeajärvi: Hopeajärvi

Hopeajärvi on yksi lähiaikojen kohutuimmista yhtyeistä suomalaisen vaihtoehtorokin saralla.

Mikko Siltanen

Hopeajärvi

Hopeajärvi

Ektro Records

Arvio: 4/5

Yksi lähiaikojen kohutuimmista nimistä kotimaisen vaihtoehtorokin saralla on ollut Hopeajärvi. Eikä suotta, sillä vuonna 2011 perustetun helsinkiläisyhtyeen musiikissa on jotain varsin tuoretta ja virkistävää.

Tuoreus ei kuitenkaan tarkoita, että pyörää tarvitsisi ryhtyä keksimään uudestaan. Kovaääniseen ja rytmikkääseen sähkökitarointiin luottava nelikko on saanut keitettyä kasaan aikaan maukkaan liemen, jossa on aineksia kirskuvasta noiserokista, nykivästä postpunkista ja lievästi vinoutuneesta suomirokista.

Energisillä keikoillaan yleisön kiinnostuksen aikanaan herättänyt ryhmä on julkaissut aiemmin seitsemän kappaleen mittaisen mini-lp:n (2013) sekä pari pienempää julkaisua. Mainioita otoksia nuokin, mutta paukkuja on selvästi säästetty isommalle levylle, sillä debyyttialbumillaan Hopeajärvi osuus suoraan asian ytimeen.

Tällä levyllä yhtye jatkaa Sielun veljien, Radiopuhelimien, Sweetheartin ja Funin kaltaisten suomalaisten mölyveteraanin viitoittamalla tiellä. Vaikutteet on sisäistetty huolellisesti, oppi-isät kuunneltu kannesta ja mikä tärkeintä, musiikissa on imua ja omaperäistä näkemystä: albumilta välittyvä soittamisen riemu ja vilpitön innostus pistää väkisinkin jalan vipattamaan.

Raitoja esikoiselta löytyy peräti viisitoista kappaletta. Vaikka luku näyttää paperilla turhankin runsaalta, levy on kuuntelukokemuksena koukuttava.

Lyhyet, iskevät biisit seuraavat toisiaan, eikä kuuntelijan mielenkiintoa lähdetä koettelemaan pitkillä feedback-osuuksilla tai päämäärättömillä jameilla, joita tapaa usein tämänkaltaisten orkesterien levyillä.

Hopeajärven yhteydessä on viljelty ahkerasti sanaa taiderock. Ja kyllä se tässä kontekstissa onkin perusteltua, mutta esikoisen perusteella yksi yhtyeen parhaista puolista on se, että kvartetti ei uppoa liian syvälle ryppyotsaisen taiteen maailmaan vaan uskaltaa olla rohkeasti myös pop. Riitasointuisen tuuttauksen vastapainoksi ei epäröidä ujuttaa harmonisia melodioita.

Taide-etuliite viittaa tietysti myös yhtyeen sanoituksiin. Palavasilmäinen pelikaani, ulosteilla leikkiminen tai Sars-maski tuskin menisivät Heikki Salon tai Vexi Salmen tarkastuksesta läpi, eikä tarvitsekaan sillä he eivät ymmärrä tuon taivaallista tämänkaltaisesta musiikista. Laulaja-kitaristi Teemu Tannerin suustaan sylkemissä yksinkertaisissa hokemissa on jotain oudolla tavalla kutkuttavaa ja miellyttävän absurdia. Itsetarkoituksellisen outoilun sudenkuoppaan hän ei kuitenkaan putoa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.