Arkkitehti Yrjö Lindegrenin (1900–52) Varkauden urheilukeskus voitti kultaa Lontoon olympialaisten arkkitehtuurin asemakaavasarjassa 1948.
Lindegrenin suunnitelmassa Varkauden Kanavasaareen sijoittuu kokonaisuus, joka sisältää stadionin, harjoituskentän, urheilutalon, uimahallin, maapohjaisen tennishallin, tennisseuran klubitalon, ravintolan, uimaseuran talon, lentopallo-, voimistelu-, kroketti-, käsipallo ja koripallokentät, vesikelkkaradan, kesäteatterin, tanssilavan ja sorsalammikon.
Aiemmille vuosikymmenille tunnusomaisempaan naturismiajatteluun viittaavat suunnitelmaan merkityt ”aurinkokylpyalueet” – yksi miehille ja toinen naisille.
– Suunnitelman tekoaikaan elettiin vahvan olympiainnostuksen kautta. Helsingin kisat olivat tulossa, ja joka puolella suunniteltiin urheilukeskuksia. Suunnitelmat olivat usein niin hienoja, että niitä ei käytännössä ollut varaa toteuttaa, Rakennustaiteen museon amanuenssi Erkki Vanhakoski sanoo.
Suureellisuuden tiesi myös Lindegren itse – ja pyrki ratkaisemaan runsaudesta aiheutuvia käytännön probleemeja.
”... voidaan eri laitosten ravintola-, pukeutumis- ja käymälätiloja yhdistää yhteisiin paikkoihin ja alueen valvonta käy vähemmällä työvoimalla kuin silloin, jos eri laitokset ovat kovin hajallaan toisistaan”, Lindegren kirjoitti Arkkitehti-lehdessä Varkauden suunnitelman esittelyssään vuonna 1947.
Keskittämisestä olisi ollut muutakin kuin työvoimaekonomista hyötyä.
”Samalla vältytään siitä, että uimarannalla lojutaan toimettomina rantahiekalla, sillä eri urheilulaitteet lähellä houkuttelevat urheilemaan”, kirjoittaa Lindegren.
Ei tullut vesikelkkarataa
Lindegrenin suunnitelmasta toteutui loppujen lopuksi vain urheilukenttä. Rakentamiseen liittyi ankara paikallispoliittinen kärhämä.
Sodanjälkeisessä Varkaudessa voimakkain yksittäinen vallankäyttäjä oli A. Ahlström Oy:n tehtaiden toimitusjohtaja Leif Glöersen. Lindegren oli suunnitellut keskuksensa tehtaan omistamalle alueelle.
Glöersenin visiossa Varkauden kipeästi kaipaama uusi urheilukeskus sijoittuisi nimenomaan sinne. Kunnallismiehistä moni halusi urheilukentän kunnan omille maille, Kuoppakankaalle.
Poliittinen jako oli ajankohdalle tyypillinen.
”Suojeluskunnan lakkauttamista murehtivat Suur-Suomeen uskoneet pääsivät nyt osoittamaan ’isäinmaallisuutensa’ kenttätalkoissa, jotka yhtiö käynnisti. Yhtiön omistama Varkauden Lehti tapiseerasi sivunsa päivä päivän jälkeen Kämärin kenttätalkoista otetuilla kuvilla ja teksteillä. Innostus oli suuri, kommunisteja lyötiin”, muistelee internetissäkin esillä olevassa muistelmakirjoituksessaan pitkään Varkaudessa vaikuttanut urheilumies Veikko Tarvainen.
Monenkirjavan kunnallis- ja valtapoliittisen taistelun lopputulos oli, että Varkauteen rakennettiin kaksi kenttää.
Niistä Kuoppakankaalla sijaitseva, Kisapuistona tunnettu, on nykyään kaupungin ykköskenttä.
Kanavasaareen ei koskaan rakennettu vesikelkkarataa eikä maapohjaista tennishallia. Nyt siellä sijaitsevat tekojäärata, jäähalli, harjoitusjäähalli, uimaranta ja ”koiralatu”, jossa voi harjoittaa koirahiihtoa. Se on sitä, että hiihtäjä etenee vetovaljailla sonnustetun koiran kanssa.
YRJÖ LINDEGREN TUNNETAAN HELSINGIN STADIONIN SUUNNITTELIJANA
Yrjö Lindegren tunnetaan parhaiten yhdessä Toivo Jäntin kanssa suunnittelemastaan Olympiastadionista. Tämän päätyön ohella mainitaan tavallisesti Helsingin Käpylän ”Käärmetalo”.
Sodan jälkeen Lindegrenillä, Viljo Revellillä ja Alvar Aallolla oli yhteinen toimisto. Se toteutti muun muassa useita yhdyskuntasuunnitelmia eri puolille maata – muun muassa Säynätsaloon.
40- ja 50-lukujen taite oli Lindegrenillä kiireistä urheilualueiden suunnittelun aikaa. Olympiahuumassa Suomeen suunniteltiin innokkaasti urheilukeskuksia.
1952 Lindegrenille myönnettiin professorin arvonimi. Hän menehtyi äkillisesti pitkän työpäivän päätteeksi 12. marraskuuta 1952.