Lukijan kummitustarina: Lihattomat kasvot ikkunassa

"Allaoleva juttu on minun, Heimo Kiurun, henkilökohtaisesti kokema.

Enoni leski Katri tuli meille kesällä 1949 asumaan. Isäni Adam Kiuru oli ostanut häneltä vuonna 1928 maatilan Leivonmäen Havumäestä. Kaupassa oli syytinki, joka oikeutti hänelle täysylöspidon.

Katrin lempinimi oli Kakko. Hän oli pahasti dementoitunut ja karkaili yhtenään. Se koitui myös hänen kohtalokseen.

1949 syksyllä lumien aikaan, hän jälleen hävisi. Poliisin järjestämä etsintä ei tuottanut tulosta.

Kakkoa ei löydetty.

Keväällä 1950 hankikelin aikaan Eemil Nurminen löysi hänet.

Kakko oli muuten lumen alla, mutta kasvot olivat näkyvissä. Metsän eläimet olivat syöneet kasvoista kaiken lihan luita myöten. Näky oli kauhea.

Ilmoitimme asiasta poliisi Häkkiselle, joka haki ruumiin pois haudattavaksi. Olin nostamassa Kakkoa rekeen. Vaikka minulla oli rukkaset kädessä, pesin käsiäni pitkään ja moneen kertaan ennen ruokailua.

Muutama viikko myöhemmin olin yöllä menossa ulkohuussiin. Oli pimeää. Olin kuulevani jotain ääntä. Pysähdyin ja herkistin kuuloani.

Kuulin selvästi Kakon äänen, jonkinlaista vaikerrusta, sanoista en saanut selvää. Hetken kuluttua näin vessan ikkunassa valon. Ikkunassa oli Kakon kasvot näkyvissä. Molemmista silmistä loisti valo ja lihattomat kasvot näkyivät selvästi ulospäin.

Säikähdin ja juoksin sisälle.

Herätin isäni Adamin ja kerroin hätäisesti asian. Menimme yhdessä huussiin, joka oli tyhjä. Huussissa oli savua ja selvä ruudin haju, jonka kumpikin haistoimme. Kerroin isälle näkemäni juurtajaksain ja sanoin:

– Onkohan minussa jotain vikaa, kun näen näkyjä.

Siihen isäni vastasi:

– Ei varmaan. Maailmassa on paljon yliluonnollisia asioita. Tämä on yksi niistä."

Yllä oleva tarina julkaistiin Keskisuomalaisessa 12.11.2011 kummitustarinakilpailun voittajana. Keskisuomalaisen raati valitsi lukijoiden lähettämistä tarinoista voittajaksi Leivonmäkeläisen Heimo Kiurun tarinan lihattomista sukulaisnaisen kasvoista.

Kahden Keskisuomalaisen toimittajan lisäksi kummitustarinaraatiin kuului Jyväskyläläinen vapaa tutkija ja toimittaja Esa Sironen, joka on törmännyt lukuisiin kummitustarinoihin keräillessään kertomuksia.

Kiurun voittotarinassa Sirosen vakuuttivat muun muassa se, että tarina oli itse koettu, todeksi tulkittu ja tarkasti kerrottu.

– Se on tarkasti aikaan, paikkaan ja todellisiin henkilöihin liitetty. Oletan, että kertoja ei ole näitä tapahtumia ja nimiä, henkilöitä omasta päästään sepittänyt. Juttu on kuitenkin uskottava ja kauhistuttava, niin kuin kummitusjutun pitääkin olla. Siihen on helppo eläytyä, ja silti se jättää lukijalle vapaan päätöksen uskoako vai ei.

Tämä juttu on julkaistu Keskisuomalaisessa 12.11.2011.

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Palvelut