Ihmeen tuntu on kadonnut

Juho Hämäläinen

Joulukuu 1981. Olen kymmenenvuotias ja istun kotona ruskeassa nahkanojatuolissa television äärellä. Odotan kuumeisesti kohta alkavaa Tarzan-elokuvaa. Sellaista mustavalkoista, jossa Johnny Weissmüller pullistelee viidakon valtiaana. Tarzanit olivat tuolloin mielestäni kuuminta hottia, mitä töllöstä tuli.

Kovaa kamaa edustivat myös Charles Chaplinin leffat, Ohukainen ja Paksukainen, Marxin veljekset sekä Errol Flynnin seikkailuelokuvat. Kaikki jo tuolloin ikivanhoja klassikoita monen kymmenen vuoden takaa.

Kun kellon viisarit saavuttivat oikean kohdan, ei ruutuun ilmestynytkään Tarzania. Sen sijaan tulikin erityisuutislähetys, jossa kerrottiin, että jonnekin ihmeen Puolaan oli julistettu poikkeustila. Jotakin kamalaa ja vakavaa sen oli pakko olla, kun kerran jopa Tarzan joutui väistymään. Ei kovin solidaarista meitä apinoiden kuninkaan faneja kohtaan.

Enää noita elokuvaviihteen ikivihreitä ei televisiossa näy. Minun lapsilleni Chaplin on hassu silinteripäinen hahmo nykyaikaan sijoittuvassa animaatiosarjassa, joka tulee sunnuntaisin MTV3:lta. Törkeä pyhänhäväistys, sanon minä!

Mustavalkoajan tähdet ovat unohtuneet elokuvahistorian alaviitteeksi, joiden pariin etsiytyvät enää valistuneimmat leffafanit. Lienen 1970-luvun alussa syntyneenä viimeistä sukupolvea, joille Ilta oopperassa, Kaupungin valot ja Tarzanin poika ovat edustaneet valtavirtaviihdettä.

Elämästämme on kadonnut ihmeen tuntu. Se, että pitäisi odottaa jonkin ohjelman alkamista, tai yleensäkään yhtään mitään, on muuttunut turboahdetun ärsykemyllyn kurimuksessa käsittämättömäksi.

Jos tenavat haluavat katsoa lastenohjelmia, napsautetaan päälle Netflix tai dvd. Spotifysta löytyvät lähes kaikki julkaistut äänilevyt yhdellä klikkauksella. Kaikki on käsillä joka paikassa, kunhan taskusta löytyy älypuhelin. Älytöntä.

Jos haluaa ostaa jotakin, ei persausta tarvitse nostaa penkistä mihinkään, sen kun tilaa Kiinasta ja kusti polkee paketin perille. Lähetyksen odottelu tosin varmaan tekee digiajan kasvateille tiukkaa.

Kun olin nuori mies, oli minulla valokuvapimiö kaksion vaatekomerossa. Siellä kehittelin mustavalkofilmille ottamiani ruutuja valokuviksi. Se fiilis, kun kehitenesteeseen upotettuun valokuvapaperiin alkoi ilmestyä punalampun valossa jotakin. Siinä oli ihmeen tuntua. Ahaa, vai että tuollainen siitä eilen otetusta ruudusta tulikin.

Nyt räpsimme kiivaammin kuin koskaan, mutta perinteiset valokuvaamot yskivät kuolinkorinoissaan kuvatiedostojen jäädessä makaamaan muistikorteille ja kovalevyille.

Kun historioitsijat sadan vuoden päästä tutkivat 2000-luvun alkupuolen ihmisten elämää, ei kuva-aineistoa arjesta löydy välttämättä sen vertaa kuin meitä sata vuotta aikaisemmin eläneistä.

”2010-luvulla varsinkin julkkikset tallensivat itse ottamiaan alastonkuvia johonkin pilveen, josta ne sitten vuotivat kaikkien nähtäviksi. Kuinka omituista”, saattaa historiantutkija päivitellä seminaarissa vuonna 2114.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut