Töherryksiä töherrysten vuoksi

Hannu Castrén

Rantaraitti on kevyen liikenteen väylä urbaanin Jyväskylän ja kaupunkiluonnoksi muuttuneen Jyväsjärven välissä. Sen voi kokea kuin kahden vyöhykkeen rajaviivana, jota kulkija piirtää.

Rantaraitti on myös oivallinen alue taiteelle. Lukuisat taideteokset on aseteltu raitin molemmin puolin eräänlaiseksi maisemagalleriaksi. Harald KarsteninKakophone Mattilanniemessä on yksi rantaraitin taideteoksista.

Veistoksen keskeisiä elementtejä ovat megafonit, joista toisen taiteilija on suunnannut kaupunkiin ja toisen järvelle. Äänettöminäkin megafonit herkistävät kuuloelimet vastakohtaiselle äänimaisemalle. Luonnon äänet törmäytyvät ohitus- ja rautatien synnyttämään hälyyn. Tässä mielessä Kakophonessa on julkiselle taiteelle harvinaista kriittistä potentiaalia.

Teoksen äärellä voi tuntea myös tyytyväisyyttä siitä, että ihmisellä on valikoiva kuulo. Kaupunkitilassa sellainen onkin välttämätön kyky, sillä muuten järkipoloselle kävisi huonosti. Niinpä, vaikka satojen moottoreiden äänet hallitsevatkin, kulkija ehdollistuu tuulen ambientille. Vaivattomasti hän kokee rantaraitin jopa hiljaisena alueena.

Tämän paradokseilla uhatun ihanuuden pitäisi riittää, sillä niin on hyvä. Mutta ei, toistuvasti juuri Kakophonen pintaan on spreijattu graffiteja tai tarkemmin, graffitin alalajiin kuuluvia tageja. Ei olekaan ihme, jos niistä häkeltynyt pohtii koko loppumatkan graffitien ideologiaa. Onko kriminalisoidun graffitin tekijöillä omia eettisiä sääntöjä?

Kakophonen tageista ei nimittäin löydä loogista syyn ja seurauksen suhdetta. Jos graffitien motiivina on hyökätä ahdistuksen ja syrjäytymisen aiheuttanutta valtaa vastaan, nämä spreijaukset tuntuvat pikemminkin osoittavan vapauden tuottamaa turhautumista. Todellisen motiivin puute synnyttää vain töherryksiä töherrysten vuoksi – spreijaillaan jotain, kun lähiöstä kaupunkiin on pitkä matka ja takaisin vielä tylsempi.

Ranskalainen sosiologi Jean Baudrillad kutsui graffittia merkkien kapinaksi, mikä onkin sen syvin olemus. Ymmärrettävästi mielipiteet graffitista heilahtavat ääripäästä toiseen. Vandalismista voi siirtyä pohtimaan sitä urbaanin kulttuurin välttämättömänä piirteenä, unohdettujen ryhmien ilmaisuna ja vuoden 1968 jälkeen myös poliittisen aktivismin muotona.

Puhutaan myös graffititaiteesta. Visuaalisen vastaliikkeen tai hepposemmillaan häiriköinnin lisäksi sellainen edellyttää myös taidollista kehittymistä. Tiedän, että graffitteja tekevän nimettömän ”heimon” sisällä on kilpailua siitä, kuka on spreijauksen kingi. Näkemäänsä muistellen syntyy silti tunne, ettei Jyväskylässä ole tällaista kilpailua juuri esiintynyt. Graffittitaiteellinen taso kaupungissa on kehno. Siksi rantaraitillakin kulkija kokee lähinnä myötähäpeää näkemästään.

Mieleen ovat jääneet oikeastaan vain nimimerkki Paise vuosituhannen lopulta ja sivistyneesti pienellä shabloonalla rantaraitin betonipintaan spreijattu Ceaucescu Beach. Vaikka tämä Agoran ja sataman välinen osuus nimettiinkin ylevöittävästi Promenadiksi, kulkija kyllä tietää astelevansa pienen graffitin nimeämällä osuudella. Erityistä on vielä, että juuri Promenadilla kävellessä myös urbaani häly, kakofonia, peittoaa luonnon soinnut.

Luvallisten graffitiseinien yleistyessä itse graffitin vastakulttuurisuus katoaa, mutta ehkäpä vastaavasti taiteellinen taso kohoaa.

Myös kuvataide on jo pitkään ammentanut graffitista, mikä on elävöittänyt myös Suomen nykytaidetta. Siitä saa vahvistuksen, kun katsoo vaikkapa Carnegie Art Awardsiin vastikään valitun Jani Hännisen maalauksia.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.