Kalle Ahola – 1989

Aki Lehti

Kalle Ahola on perhanan sitkeä kaveri. Don Huonojen hajoamisen jälkeen hänen soolo-uransa ei ole missään vaiheessa lähtenyt oikein kunnolla liikkeelle. Saldona on ollut muutama pikkuhitti ja levyjen päätyminen ennen aikojaan alelaareihin. Edellinen Pääkallolipun alla, Arto Mellerin runoihin sävelletty hieno levy kelpasi kriitikoille, mutta ostava yleisö ei valitettavasti löytänyt sitäkään.

Nyt Aholalla on takanaan kahden vuoden levytysurakka, oikein kunnon tappelu ja taisto, niin levy-yhtiöiden, muiden soittajien ja varmaan myös oman psyykensä kanssa. 1989 ei meinannut löytää muotoaan millään, ja moni muu olisi varmasti jättänyt leikin kesken jo ajat sitten. Yksi valmis versio levystä ehti jo lentää romukoppaan.

Ahola päätti palata juurilleen ja hakea innoitusta 1980-luvun musiikista, niistä soundeista joiden parissa hän vietti lapsuus-, ja teinivuotensa. Ja ennen kuin kuin kukaan ehtii huutaa Anssi Kela, niin todettakoon että Aholan vaikutteet tulevat ihan eri maailmasta kuin Kelalla. Kela haki innoituksensa viimeiselle levylleen lähinnä 1980-luvun aikuisrockista, Ahola taas konepop -soundeista. Kumpikaan ei pöllinyt toisen ideaa, sillä levyt nauhoitettiin samaan aikaan. Kela vain ehti lykätä omansa ensin pihalle.

Paluu menneisyyteen on myös Aholan tapauksessa hieno veto. 1989 on edellisen levyn lisäksi parasta mitä hän on soolurallaan julkaissut. Sen synteettinen äänimaailma on vastaisku aiemmalle hyvinkin orgaaniselle soundille. Aholan synapop kuitenkin elää ja hengittää, ja monet biisit voisivat toisella tavalla toteutettuna olla tylsiä. Rohkeat, raikkaat ja jopa hölmöt sovitukset pelastavat ne. Raitoja ei ole tungettu liikaa päällekkäin, vaan touhu on välillä jopa minimalistista, vähän leffamusiikkia muistuttavaa.

Monelle saattaa tulla mieleen verrata Aholan uutuutta Ilkka Alangon konepop-soololevy Elektraan. Alangolla taisi olla kuitenkin tuolla tuotoksella vähän kieli poskella, kun taas Ahola on vakavissaan. Vaikka 1989 leikittelee kansikuvaa ja fonttia myöten 1980-luvun kliseillä, niin mikään huumorilevy se ei kuitenkaan ole.

Biisit ovat tuttua Aholaa, mutta niiden nostalgia ei ole ainakaan liian kornia. Rakkautta, nuoruutta ja villiä hetkessä elämistä kaivatessaan reipas nelikymppinen laulaja ei kuulosta vanhalta sedältä, vaan tietyllä tapaa elää oman nuoruutensa uusiksi näiden laulujen kautta. Duran Duranin ja Depeche Moden lisäksi kappaleissa on myös kitaraa, ja ehkä vähän aiempaa enemmän rehellistä suomirockia. Viime kesänä julkaistun Simon Le Bon -biisin soundimaailma ja hassuttelu on onneksi unohdettu.

Tämän kauemmas laulaja ei taida päästä ensimmäisestä neljästä Don Huonojen kanssa tekemästään levystä. Vaikka niiden progehtavaa neliäänistä taiderockia välillä onkin ikävä, niin rehellisen suoraviivainen pop-rock kuulostaa keski-ikää lähestyvän Aholan suusta rehelliseltä ja vaivattomalta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.