Pimeys – Muut on jo menneet

Ville Luoma-aho

Ennakkoon suomirockin uudeksi lähettilääksi hypetetyn Pimeyden keikka oli taannoisen Jyrockin virkistävimpiä vetoja. Unelmavävyn oloisista, epäreilun taitavista nuorukaisista koostuvan kvartetin dynamiikka oli kuin jostain rockin menestysreseptit -kirjasta. Alle turvaverkkoa sitoi rumpali Tuomo Laakson ja basisti Jukkis Virtasen svengaava komppipohja, jonka päällä karismaattinen lauluntekijäkaksikko Joel Mäkinen-Pekka Nisu saattoi pomppia vuoroin menevämmän, vuoroin utuisemman poprockin merkeissä.

Koska kansivihkossa kirjoituskrediittejä ei eritellä sen tarkemmin Mäkisen ja Nisun välille, kutsun muistoni keikkatilanteen kaksijakoisuudesta myös levyn peilaajaksi. Koskettimista ja pääasiallisesta lauluvastuusta hienosti huolen pitävä Mäkinen vaikutti bändin energiseltä johtajalta ja puhemieheltä, mutta shown varasti kitaristi Nisu, joka lauloi fiilistellen muutaman tunnelmapalan, mutta ennen kaikkea tikkasi kitarallaan tyylikkäästi ja säännöstellysti. Yleisöstä kuultiin huudettavan ihastuneita Johnny Marr -vertauksia, eikä suotta. Nisun heleä ja kaihoisa soitanta pärjäsi vertailussa The Smiths -kitaristilegendan kanssa hyvin, sen verran tarkka ja hienovarainen kosketus otelautaan oli.

Pimeyden debyyttilevyllä raikaa kuitenkin ennen kaikkea tasainen ja turvallinen bändisointi, joka on ymmärrettävästi keikkatilannetta tasapaksumpi. En tarkoita toki negatiivisessa mielessä, sillä Muut on jo menneet on hieno levy ja vahva kokonaisuus, jota ei debyytiksi uskoisi. The Smithsin sijasta fiilis levyllä tuo mieleen pikemminkin Zen Cafén ja Egotripin, kun laulu ja salaviisaat sanoitukset nousevat enemmän pintaan. Niinpä suomirock nostaa päätään tuttuine teemoineen; toisaalta menneisyydestä irti päästäminen ja alakulo, toisaalta nostalginen keväthurmos ja nuoruuden rillutteluvuosien muistelu. Ilokseni voin todeta, että vaikka sanoitukset ovat pinnalta katsoen yleisöön menevää sorttia, on niissä tarkkanäköistä keveyttä ja toisaalta syvyyttä, joka hipoo paikoin jotain suurempaa.

Menevämmän ja hittivetoisemman A-puolen (Elämä kiinnostaa on kevätbiisi par excellence!) jälkeen Pimeys vaihtaa silmään nimensä veroisen vaihteen ja biisit muuttuvat mietteliäämmiksi ja mollivoittoisemmiksi. Aseman kitaranakutus tuo mieleen jopa Absoluuttisen Nollapisteen, Helsinki on hieno pieni kitaraballadi ja kosketinmaton päällä kelluva Näin sinut unessa voisi puolestaan olla Yarin Se-bändin raita. Levyn jylhimpiin vetoihin kuuluva Kunnia on maaseutukuvastoineen ja perintölinjan painolasteineen jo niin lähellä Zen Cafén härskeimpiä sukupolvikokemuksia, että rajalinja pastissin ja ässäbiisin välillä on veteen piirretty. ”Isit on ollut sodassa ja isin isit on ollut sodassa, entäs minä?” -kertosäe jää takuulla takaraivoon kuokkimaan.

En osaa sanoa, haluanko Pimeyteni hitaana vai nopeana. Molempi on parempi, ja oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa tämä olisi listojen kärjessä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.