Bruce Springsteen & The E Street Band

Teppo Kulmala

Tämä ilta oli saaga, seikkailu, jossa rajut tulkinnat ja ilomieliset tunnelmat kävivät vuorotanssia.

Kun Bruce Springsteen 70-luvulla palautti rockmusiikin sen alkujuurille ja loi samalla lähtemättömästi oman, lyyrisissä teemoissaan lähinnä amerikkalaisen katunuorison ja työläisväestön teemoja, epätoivoa, toivoa ja voimaa tulkitsevan soundin, on hänestä ikääntyessään ja E Street Bandin muuttaessa muotoa kehkeytynyt toisenlainenkin uudistaja. Yksi sektori tästä korostui Turussa.

Hän on aina huomioinut yleisön tähdeksi tapahtumansa pääosaan, mutta nyttemmin katsojat temmataan mukaan kuin perhepiiri. Ei vain niin, että hän poimii kuulijoiden joukosta muutaman varhaisnuoren hetkeksi esiintymään, vaan kaikkinensa.

Turussa Bruce liikkui katsomossa, kuten teki myös uransa alkuaikoina sanomansa yhteisyyttä tähdentäen. Mutta nyt kaikki on välittömämpää ja leppoisampaa.

Hän kyseli myös toivekappaleita, joista jokainen oli erityinen, mutta yllättävimmäksi maestro mainitsi Queen Of The Supermarketin, jonka tulkitsi epävarmaksi tekeytyen ja särähtävällä äänellä akustisena soolona – se oli omalaatuisesti vaikuttava numero.

E Street Band on urkuri Danny Federicin ja saksofonisti Clarence Clemonsin poistuttua big band. Puhallinryhmän ja kuoron osuus korostuu.

Poljennon ja soinnin dramaattiset kulut välittyvät upeasti mutta viihteellisemmin, vähemmän levottomasti ja kevyemmällä dynamolla.

Silti ei tee mieli puhua kesyyntymisestä.

Uusi Wrecking Ball on rankan sanoman albumi, ja moni sen lauluista lähti tiistaina vimmassa ja väkevyydessä. Illan alussa myös esimerkiksi 80-luvun No Surrender rock-sävyin ja monine kitaroineen ja myöhemmin vaikkapa The Rising ja Badlands voisivat viitata lopullista kokonaisuutta särmikkäämpään ja vakavampaan konserttiin.

Tuskin kukaan pani silti pahakseen tätä viimein lempeän hauskalla tavalla läpivietyä ja Springsteenin nykyominaisessa laadussa kansanläheistä henkevyyttä tähdentävää koristeetonta tilaisuutta.

Yleisön oma pääosa selvisi viimeistään Hungry Heartissa. Sen avaussäkeistö laulatettiin jälleen katsojilla ja sen kuluessa Bruce kannatutti itseään selällään yleisömeren käsien päällä.

Spirit In The Night, jonka aikana Bruce jo 70-luvulla lähti kuulijoiden keskelle, nostatti ilmoille jotain muuta kuin tuolloin, kun puhallettiin amerikkalaisen pikkukaupunkinuorison ongelmien ja vapautumistarpeen uhoa ja vihureita. Tällä kertaa vaellettiin jo kohti gospelia, jonka kohta huipensi uudempi The Land Of Hope And Dreams.

Konsertin hetkiin kuuluivat kitaristi Nils Lofgrenin paikoin lavatulkintanakin inspiroivat juoksutukset, Jake Clemonsin alkuperäisille Clarence-väreille uskolliset saksofonisoolot, Roy Bittanin ja Charles Giordanon sulat kosketinyhteydet, viulisti Soozie Tyrell tai häkellyttävä Max Weinberg, mestarirumpali. Rumpali? Niin no. Max vaikuttaa tarkemmalta. Max on legenda. Vaisto.

Ja ilta! Iltahan siis oli saaga. Monesta muustakin osatekijästä pitäisi puhua lukuna mytologiaa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.