Vilja-Tuulia Huotarinen Seitsemän enoa

Teppo Kulmala

Vilja-Tuulia Huotarisen kokoelmassa kohtaavat runotulet ja lyyriset nuotiotarinat. Ilmeikkäät sanat ovat kuin historiallisen dokumentin mieli- ja muistikuvia. Kronikoivat proosarunot toisaalta muodostavatkin kirjan oleellisen osan.

On runoilijan tyyliä ja tiettyä arvoituksellisuutta, että hän kirjoittaa evakoista ja sukulaisista, enoista, miniöistä, lähihistoriasta, ja on kuitenkin keskeislyyrinen hetken tulkki, subjektiivinen minuuden tarkkailija.

Kokoelman viime osastossa – Siellä mistä kaikki alkoi – runoilija tutkailee omia muistiinpanojaan, jolloin viimeistään ja lähes riemastuttavasti ”enot” ja ”miniät” osoittautuvat yhtä hyvin fantasian ja unen kuin tosikronikan tasoilla eläviksi hahmoiksi. Yksityinen mielikuva tapaa runoissa evakkosukunsa. Subjektin ja erikoisten henkilöiden rinnastukset ovat yhteensä mainio assosiaatioketju.

Melko rituaalimainen, toistava teksti ei hukkaa sävyjä ja kosketusta. Sanat tuntuvat palvelevan sekä rajallisen että rajattoman ja silloin mahdollisuuksista täyttyvän tehtävän palveluksessa. Sanat ovat elämän lautta: ”niin niin kirjoitus ei voi olla enää kirjoitusta / että siitä tulee kirjoitusta”

Viime kädessä kirjoitus on kuin lähihistoria, silta johonkin, joka tuntuu pahalta kuin kaatava laukaus ja hyvältä kuin kantava kukka, muistojen kautta tässä ja nyt oleva: ”kirjoitan: nyt voisimme ottaa toisiamme kädestä / nyt voisimme tosiaan jo ottaa toisiamme kädestä kiinni”.

Seitsemän enoa kuuluu teoksiin, joihin vie aikansa ihastua, ja jotka ottavat sitten puolelleen. Siinä on monta ahdasta ovea, mutta ikkunanäkymät osoittautuvat laajoiksi.

Historiallinen perspektiivi viettää luontoon, maalle, josta on jouduttu lähtemään uuteen paikkaan. Runojen muoto hahmottaa molempia seutuja. Vieraaseen sopeutuminen on vaativaa, kuten juurien katkominen on. Sukutalossa muun muassa arjen työkaluilla ja niiden käyttämisellä oli omanlaisensa nimet ja koko elämänmenolla ominaiset sanonnat, joita luetellaankin aika liuta.

Silti kysymys on viime vaiheessa minuudesta; runoilijasta, joka kertoessaan suvun piirteistä ja vaiheista kertoo itsestään.

”Kuka muu metsäpolkua kulkisi jos en minä, rintojen alla helteisten rypäleitten tuoksu, paksuja tikkuja kantapäissä. Jos Jumala tulee vastaan kysyn siltä uskooko se minuun jo.”

Teonsanat, tekijöiden persoonalliset piirteet, kansanomaiset substantiivit ja pitävä tyylitaju luo vilkasta ja eloisaa kirjoitusta. Enot rinnastuvat esimerkiksi lintuihin, mutta originelleina hahmoina myös kummallisiin ihmisiin. He kasvavat vanhoista pelloista, joilta joutuivat pois, mutta sulautuvat myös uusiin metsiin ja tapahtumisiin – kuin nyyhkytys, kuin kuiskaus, runoilijan elämys, muisti ja aistimus.

Enot viittaavat lapsen tunnemuistoihin, sukutaloon rotkon reunamalle. Sanat esittävät monesti halkeamia, joista runoilija työntyy aikuiseen ja vieraampaan maailmaan. Kirjoittaminen yhdistää aikakausia. Syntyy tiivislyyrinen saaga enoista ja ”pikkuriikkisistä” miniöistä.

Se on kiehtovaa kuvausta sukujuuriin viittaavien reaalilähtökohtien ja runoilijan nykyisten kirjoittamistuntemusten välillä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.