Huippu-urheilu, eksyksissä

Tommi Roimela

Olen ollut syksyn jotenkin ärsyyntynyt. Syitä on monia. Suomalaisittain muka-huonosti menneet olympialaiset, huippu-urheilun muutostyöryhmä (HuMu) ja telkkarista taannoin tullut huippu-urheilun keskusteluilta muiden muassa.

Puhutaan siis huippu-urheilusta. Ja on aivan loistavaa, että puhutaan.

Mutta.

Voitaisiinko välillä puhua oikeista asioista? Eikä tehtäisi urheilusta vaikeampaa kuin se todellisuudessa onkaan.

HuMu on höpissyt jo pitkään urheilijan polusta. Aivan kuin se olisi tehnyt kultalöydöksen.

Pah.

Polku on niin yksinkertainen, että ei siihen mitään työryhmää olisi tarvittu lyömään kieltämättä viisaita päitään yhteen.

Perimä, lapsuuden monipuolinen liikunta, edellisen mahdollistama kova, järkevä ja intohimoinen harjoittelu, voittava pää (parhaassa tapauksessa perimässä saatu), valtava määrä onnea, pöljän päivä ja olympiavoitto.

Siinähän se kutakuinkin on. Eikä siitä tarvitse viisaiden päättäjien edes keskustella.

Reitti on siis ilmeinen, mutta horjahtamisen paikkoja on paljon. Ja juuri niistä pitäisi puhua.

Perimän suhteen Suomessa ei tarvitse olla huolissaan. Urheilijat tykkäävät toisistaan, ja näin tulevaisuudessakin syntyy lapsia, joilla on hyvät geenit huippu-urheiluun. Ei heitä paljon ole, mutta riittävästi.

Lapsuuden monipuolinen liikunta on ensimmäinen iso ongelmakohta. HuMu-ryhmän pitäisikin keksiä konkreettisia keinoja, millä tähän maahan saataisiin luotua liikkumiseen kannustava kulttuuri. Ongelma ei ole urheiluseurojen kehnossa toiminnassa, ei liikuntapaikkojen vajaudessa vaan yksinkertaisesti asenteessa. Luonnollista leikinomaista liikuntaa lapsille tulee ihan liian vähän. Sekä kansanterveyden että huippu-urheilun näkökulmasta.

Seuraavaksi pitää keskustella rahasta. Sillä sitä se geneettisesti lahjakas paljon lapsuudessa liikkunut nuori huipulle kivutessaan tarvitsee nykyisin liki lajissa kuin lajissa.

Rahaa tässä yhteiskunnassa ei liikaa ole. Enkä ole varma, onko huippu-urheilu edes niin tärkeää, että sille pitäisi enempää euroja uhratakaan. Mutta se on varmaa, että urheilun euroja voisi kohdentaa paremmin.

Suomalaisen urheiluelämän keskus on Helsingissä Pasilassa Radiokadulla. Useimpien lajiliittojen kodissa on valtava määrä erilaisia päälliköitä, päälliköitä ja päälliköitä. Mukaan mahtuu myös muutama johtaja.

Kivakiva.

En epäile, etteikö heille töitä riitä ja etteikö Suomessa riitä rahaa heidän päällikköpalkkoihinsa. Mutta jos samaan aikaan ei löydy rahaa valmentajille kentälle, jossa urheilijoita tehdään, on jokin pahasti pielessä. Nyt esimerkiksi Vaasan Seudun Urheiluakatemiassa, jossa tehdään valtakunnallisesti katsottuna loistavaa työtä, ollaan siirtämässä kustannussyistä kestävyysjuoksuvalmentaja Tom Andtbackaa syrjään.

Käsittämätöntä.

Keskusteltiinko telkkarin huippu-urheiluillassa rahan kohdentamisesta? Eipä juuri, kun aika kului 40 vuoden takaisten saunajuttujen pohtimiseen. Ok, jotain viisaat päät puhuivat siitä, että yritysten pitäisi tukea urheilijoita Suomessa paremmin. Päät olivat tietysti oikeassa.

Loppuosa polusta on suomalaiselle sopiva. Intohimoisia urheilupöhlöjä tässä maassa riittää ja vaikka usein epäillään, henkisesti vahvoja päitä mahtuu myös sinivalkoiseen urheiluasuun. Onnea on, jos on ja pöljän päivästä Matti Heikkinen on antanut viime vuosina todisteita.

Mikä sitten mättää? Miksi menestystä ei tule?

Ensimmäinen asia on se, että odotukset ovat epärealistisia. Näin pieni kansakunta ei voi hallita maailmalla lajia kuin lajia.

Toiseksi. Keskustelu on tietysti tärkeää, mutta pitäisikö silti ottaa hanskat käteen ja aloittaa työnteko?

Jep.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.