Yhteisen ilmastomme hinta lankeaa maksettavaksi

Olli Paasivirta

Vasta viime vuosina on havahduttu huomaamaan, että ihmisen talous on riippuvainen luonnonvaroista. Pitkään on totuttu siihen, että eräät tuotannon raaka-aineet, kuten ilma on ilmaista. Jokaisella luonnonvaralla, myös ilmalla on kuitenkin hintansa. Tämä hinta tulee maksettavaksi viimeistään silloin, kun ilma on pilaantunut ja ilmasto muuttunut.

Ilma on yhteistä ja ilmastostakin on sovittava kansainvälisesti. Ilman käytöstä, usein kaasujen päästökohteena on aikaansaatava sitova sopimus. Sen velvoitteet tulevat maksamaan.

Vastuu määräytyy sen mukaan, miten kauan ja paljonko on eletty ilmaiseksi. Luonnonvara ei ole aikaisemminkaan ollut ilmaista, mutta siitä maksamista on lykätty.

Ilmastosopimuksesta on neuvoteltu vuosia ja yhteiskunnat eivät ole erilaisen tilanteensa takia valmiita hyväksymään esityksiä peläten oman taloudellisen asemansa heikkenemistä. Tällöin pätee kuitenkin sääntö: Mitä kauemmin ratkaisuja lykätään, sitä kalleimmiksi ne tulevat. Koko ajan on kärsijänä myös luontoympäristö ja siitä toimeentulonsa saavat asukkaat.

Kustannuksiin vaikuttaa se, paljonko pyritään päästöjä ja ennen muuta ilmastoa lämmittäviä kasvihuonekaasuja vähentämään.

Aikaisemmin neuvottelujen pohjana oli kahden asteen sietokynnys, mutta nyt tutkimus on osoittanut sen liian alhaiseksi tavoitteeksi. YK:n Rion kokouksessa esillä olivat tutkijafoorumissa jo laskelmat tämän rajan ylittymisestä.

Tämä merkitsee tavoitteiden tiukentamista, mikä puolestaan aiheuttaa lisäprosenttien saamisessa entistä suurempia kustannuksia.

Nyt puhutaan vasta ihmisen toiminnasta. Mukaan tulevat ihmisestä riippumattomat tundra-alueen soihin sitoutuneet metaanit ja Jäämeren jään alla havaitut suuret metaanimäärät. Niistä ei ihminen voi sopia luonnon määrätessä niiden vapautumismekanismista.

Ilmastoneuvotteluissa on aikaansaatu periaate rahastosta. Sitä käytetäisiin niiden maiden tarpeisiin, jotka eivät pystyisi omillaan ehkäisemään ilmaston lämpenemistä, aikaansaamaan vaadittavia sopeutustoimia ja edistämään vihreää teknologiaa. Käytännössä teollisuusmaat rahoittaisivat kehitysmaiden ilmastotoimia.

Ilmastorahasto eli Vihreän Talouden Rahasto sijoittuisi nykyisen Kansainvälisen Ympäristörahaston yhteyteen. Alustavasti on voitu sopia ilmastorahaston koosta: Siihen kerättäisiin pitkän tähtäyksen tavoitteena 100 miljardia euroa vuosittain vuoteen 2020 mennessä sekä julkiselta että yksityiseltä sektorilta.

Nämä rahaston varat eivät vielä riitä, minkä vuoksi myönnettäisiin vuosina 2010–2012 hätäapuna 30 miljardia dollaria.

Uuden rahaston lisäksi on muitakin ilmastonhoitoa edistäviä rahastoja. Yksi näistä on Kioton sopimuksen päästömaksujen rahasto. Sen käytössä eräänä vaikeutena on osallistuvien maiden määrän väheneminen, yli jääneiden kiintiöiden käyttö ja tulevan toisen maksukauden pituus. Lisäksi alalla on itselleen voittoa kerääviä huijarirahastoja.

Suomi on sitoutunut maksamaan osana EU:n rahasto-osuutta 110 miljoonaa euroa. Suomi on jo maksanut erilaisina kansainvälisinä ilmastotukina vuonna 2009 27 miljoonaa euroa ja vuonna 2010 42 miljoonaa euroa. Eikä sopimusta ole vielä saatu aikaiseksi.

Toistaiseksi on saatu aikaiseksi vasta periaatepäätös ilmastorahastosta. Vielä on jäljellä varsinainen kädenvääntö sopimuksen yksityiskohdista. Onpa Saksa ehtinyt vaatia rahaston sijoittamista Bonniin.

Cancunin kokouksen jälkeen on pidetty useita valmistelukokouksia sekä vahvistettu uskoa kerran solmitun kannanoton puolesta.

Harvoin on kansainvälinen talous otollisessa vaiheessa hyväksymään uuden rahaston. Aina on puutetta rahasta ja varsinkin sellaiseen käyttöön, joka ei ole heti havaittavissa. Ilmasto on kuitenkin yhteinen ja rahastolla edistetään koko maailman hyvinvointia.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.