Isästä ja lapsilisästä

Anne Kalmari

Pyhäinpäivän iltana kävimme isän haudalla viemässä kynttilän. Hautausmaan kynttilämeri sai miettimään monia. Eihän poisnukkuneita toki tarvitse muistaa vain haudalla. Isien teot elävät niin monina asioina. Itselleni raivatut pellot, metsän rauha, Syvärillä vuollut sokerikot tai monituiset elävät sutkaukset muistuttavat omasta isästäni.

Rutistaisin häntä, jos hän olisi elossa. Kiittäisin siitä, että hän kasvatti itsenäisesti ajattelevaksi, itsensä tuntevaksi – ja opetti välittämään!

Isä-Reino syntyi aikana, jolloin niin Lehtolassa, kuin muissakin torpissa oli vielä todellista köyhyyttä. Sisaruksia oli 13, Reino niistä keskimmäinen. Luulen kuitenkin, ettei kenellekään sisaruksista ole jäänyt katkeruutta niistä ajoista, vaan he ovat paremminkin oppineet arvostamaan ja kiittämään johdatusta siitä, mitä on saatu aikaan ja antamaan arvon työllä hankituille tavaroille. Koskaan meillä ei ole saanut heittää mitään käyttökelpoista pois, ”jos kovat ajat tulloo, niin sitä voi vielä tarvita”. Samoin korkealla oli ruuan arvostus.

Vaikka voita ei ollut leivän päälle, oli Reinon lapsuus rikasta. Leikkikavereita löytyi niin kotoa kuin kylältäkin. Kerhotoiminta oli vilkasta. Joka talon pihamaalla opeteltiin pitämään kasvimaata ja lapset saivat sitten pisteitä kasvutulosten mukaan. Hieno tapa tuoda kasviksia ruokavalioon.

Reinoa tarvittiin jo kansakouluaikana koivunkassuulle isän ja Heikki-veljen kaveriksi. Hän ohjasti hevosta ja oli ylpeä taidoistaan. Siitä työputki alkoi ja sitä kesti juuri niin kauan, kuin kesti työkykyäkin. Isä Ilmari oli vaatinut koko lapsikatraaltaan, että työmaalle oli lähdettävä ja kukin touhusi sitten kykyjensä mukaan. ”Jos ei työ maittanut, niin oli ruokakuppi alaspäin.” Vaikka koulu jäikin kesken, sai Reino monenlaista oppia vanhemmilta savottajätkiltä.

Sota-ajat muuttivat elämää rajusti. Isän armeija-aika kesti pari vuotta ja sen jälkeen tuli komennus jatkosotaan. Hän toimi panssaritorjuntamiehenä, konekivääriampujana ja lähettinä, kunnes kolmannen veljen kaatumisen jälkeen hänet siirrettiin rauhallisempiin tehtäviin. Sota-aikaa isä ei paljoa halunnut muistella; sen verran ankaria muistoja olivat. Loppuelämänsä hän kärsi toisinaan univaikeuksista ja sota-ajan painajaisista.

Sota seurasii jälleenrakennusaikaa. Siihen kuului isäni osalta työtä, riiustelua ja hauskanpitoa ja taas työtä. Isäni perusti perheen vasta myöhemmin, mutta tuon ajan nuorilla perheillä oli pula kaikesta mahdollisesta.

Tuolloin tositarpeeseen tuli lapsilisäjärjestelmä, joka saatiin aluksi hyväksytettyä vain palkansaajaperheiden lapsille. Sen maksoi työnantaja. Maalaisliitto (nyk. Keskusta) halusi lapsilisän tulevan kaikille eikä vain ansiotyössä oleville. Näin saatiin järjestelmä levitettyä koskemaan tasa-arvoisesti kaikkia.

Synnyin vuonna 1968. Vaikka elo ei niin erityisen leveää pienviljelijäperheessä ollut, eikä meille ostettu merkkifarkkuja tai lasikuitusuksia, niin katson saaneeni erittäin hyvät lähtimet elämääni.

Asuimme keskellä kylää, meillä kävi lähes joka kesäilta lapsia pelaamassa pesäpalloa tai lentopalloa. Isäni oli vain hyvillään siitä, osallistuipa joskus itsekin.

Ei isä aina helppo ihminen ollut. Hän oli määrätietoinen ja asioiden piti sujua niin kuin hän oli suunnitellut. Toisaalta hän otti meitä lapsia työmaalle ja marjastamaan ja oli parhaimmillaan silloin, kun työt sujuivat pellolla tai navetassa. Opimme työnteon mallin ja siunauksen pyytämisen työlle. Huumorinkin opin.

Nykyäänkin on monia perheitä, joissa elo on todella tiukkaa. Järkyttävältä tuntui lukea kokoomusnuorten varapuheenjohtajan Saul Schubakin ajatus, että lapsilisät poistettaisiin ja että on järjenvastaista tukea heikomman aineksen lisääntymistä. Vähävaraisuus ei ole tyhmyyttä eikä useinkaan oma valinta. Kultalusikka suussa syntyminen ei näytä tuottavan sivistystä vaan ylimielisyyttä.

Keskustan alkiolaiseen ajatteluun kuuluu nimenomaan heikommasta huolehtiminen. Jos voimme antaa edellytykset elämässä eteenpäin pyrkimiseen ja toivon näkymän köyhäänkin kaksioon tai syrjäkylän pirttiin, sillä tullaan rakentamaan uusi kasvu. Henkinen kasvu ja itsenäisen ajattelemisen halu synnyttävät sitä luovuutta, mitä tarvitsemme yhteisessä Suomessa. Jokaisella on jotain annettavaa omalle yhteisölleen. Erilaiset taustat ja ihmisten erilaisuus ovat rikkautta. Innovaatiopotentiaalia - jotta kokoomusnuorikin ymmärtäisi.

Ei anneta kovuuden jyrätä tässä maassa.

Palataanpa vielä Isänpäivään.

Jokainen meistä saisi isästään oman tarinansa. Usein se jää kysymättä ja tekemättä, kiitoksen sanat sanomatta. Ajatellaan, että sen voi tehdä ensi kerralla. Jos Sinulla lukijani on oma isä, muistathan kiittää ja rutistaa tarpeeksi tänään, sillä huomisesta ei koskaan tiedä. – Ja jospa laittaisit jotain paperille.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.