Lihasten voimalla

Piia Kuusisto

Kun ihminen saa ajokortin ja pääsee säännöllisesti käsiksi autoon, hän unohtaa muut tavat taittaa arkisia välimatkoja. Ainakin kävely ja pyöräily lakkaavat edustamasta vakavasti otettavaa vaihtoehtoa siirtää itseään kahden pisteen välillä.

Ajatus autoilun helppoudesta on koukuttava. Sitä ei ravistele edes se, että auton putsaaminen lumesta ja lasien raappaminen voi viedä pidemmän tovin kuin kävely puolen kilometrin päässä olevaan lähikauppaan.

Ei haittaa, autolla on mentävä, kun se on niin kätevää.

Muistelen joskus lukeneeni, että työmatkan taittaminen kävellen tai pyörällä vähentää stressiä. Kun pistää lihakset töihin, niin kiristys korvien välissä höllää ja stressihormonitaso laskee. Tässä valossa auto kannattaisi jättää kotiin melko usein. Kenties työterveyslääkäri voisi määrätä työmatkaliikuntaa kaikille, joita burnout uhkaavasti lähestyy?

Tämä ei tietenkään päde niihin, joilla matkaa työmaalle kertyy esimerkiksi 50 kilometriä per sivu. Mutta kymmenen kilometriä sotkee fillarilla melko nopeasti, eikä viiden kilometrin kävelykään ole paha rasti.

En tiedä, onko potkukelkkailun vaikutusta stressiin tutkittu, mutta olen ihan varma, että myös se tekee hyvää sekä sielulle että keholle. Näen jo mielessäni, kuinka voisin potkutella juttukeikalta toiselle ja maisema olisi kuin Martta Wendelinin kuvissa. Niihin kuviin ei stressi kuulu.

Lapsena menin potkurilla kouluun, kavereille ja harrastuksiin. Silloin hiekoitushiekkaa oli vain kävelytien toisessa laidassa ja matka taittui ilman töksähtelyä. Parhaillaan yhden potkurin jalaksille ja istuimelle saatiin mahtumaan kuusi tyttöä ja matka taittui hyvin. Tai jos nyt ei hyvin, niin ainakin hauskasti.

Jotkut onnekkaat voivat talvisin luistella osan työmatkastaan järven jäällä. Epäilen, että heidänkään piponsa eivät kiristä yhtä paljon kuin aamuruuhkassa rattia naputtelevien autonkäyttäjien. Voi melkein kuvitella, kuinka raikas pakkanen pesee turhat ajatukset aivoista samalla, kun luistinten terät ratisevat jään pintaa vasten.

Kaikista mukavin tapa liikkua kohtuumittaisia matkoja on kävely. Vauhti on sopiva, jotta ehtii havainnoida ympäristöä: leikkivät oravat, muuttomatkaansa lykännyt joutsenpari tai tuulessa suhisevat huurteiset kaislat.

Raitis ilma piristää ja lihakset vetreytyvät, mikä on ainakin istumatyötä tekevälle enemmän kuin sata jänistä.

Toinen vaihtoehto on, että uppoutuu täysin omiin ajatuksiinsa, eikä huomaa oikeastaan mitään. Kävellessä tämäkään ei haittaa, kunhan nyt ei autojen alle kävele.

Lihasvoimalla liikkumisessa on jotain meditatiivista. Samalla kun siirtyy paikasta toiseen, saattaa kuin huomaamattaan keksiä ratkaisun mieltä kaihertaneeseen ongelmaan, karistaa kiukun ja löytää hymyn kasvoilleen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.