Turha kuolema

Susanna Huovinen

Luulen, etten ole ainoa, jonka on ollut viimeisen viikon aikana vaikea lukea lehtiä. Tiedotusvälineet ovat täyttyneet väkivaltaisesti kuolleen pikkutytön vaiheista, viranomaisten toiminnasta, suomalaisten perhesurmien ja väkivallan syiden pohdinnasta.

Kaikki uutiset ja ohjelmat tästä tapahtumaketjusta ovat olleet aiheellisia, mutta ne eivät tuo kuollutta pikkutyttöä takaisin. Olo on surullinen, pettynyt, turhautunutkin. Miksi suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ei onnistunut pelastamaan pientä lasta?

Julkisuudessa on ruodittu erityisesti sosiaaliviranomaisten toimintaa asiassa. Esimerkiksi lapsiasiainvaltuutettu Maria Kaisa Aula totesi, että pikkutytön elämän kokonaisuus ei hahmottunut yhdellekään lastensuojelun toimijalle.

Juuri tämän vuoksi viranomaisten toimet on käytävä läpi tiukasti ja tarkasti. Muista maista löytyy esimerkkejä, joissa raju yksittäistapaus on johtanut lainsäädännön ja palveluiden perinpohjaiseen uudelleenarvioon.

Samalla on kuitenkin syytä tunnustaa, että perheväkivallassa ja perhesurmissa on kyse laajemmasta asiasta kuin yksittäisistä viranomaispäätöksistä.

On kyse siitä, miten suomalainen yhteiskunta ja me suomalaiset näihin asioihin suhtaudumme. On kyse siitä, miten viranomaistoiminta havaitsee ja puuttuu huomaamiinsa ongelmiin. On kyse myös siitä, millaisissa olosuhteissa ja millä resursseilla lastensuojelutyötä tehdään.

On hyvä, että viranomaisten välisen yhteistyön pullonkaulat ja työkäytäntöjen toimivuus on nostettu esiin. Peruspalveluministeri onkin jo asettanut työryhmän pohtimaan lastensuojelussa ja perhetyössä tarvittavia uudistuksia. Sama asia pitäisi käydä laajasti läpi hallinnossamme.

Hälyttävää on se, että esimerkiksi monien mielenterveysongelmista kärsivien lasten vanhemmat kertovat puuduttavista palaverikierroksista, joiden todellinen hyöty lapsen kannalta jää hämärän peittoon.

Monet perhetyön ammattilaiset tietävät, että matalan kynnyksen paikoista on pulaa. Jokaisen vanhemman ja muiden läheisten pitäisi voida luottaa siihen, että jos uupuminen uhkaa ja epätoivo iskee, apua löytyy ennen kuin avun pyytämisen kynnys on jo noussut liian korkeaksi.

Neuvola on monelle vauva-ajan pelastus, mutta säilyykö tiivis keskusteluyhteys lapsen kasvaessa, kun neuvolassa käydään harvemmin?

On selvää, että me päättäjät olemme keskeisessä roolissa. Meistä on kiinni, millaista lainsäädäntöä tähän maahan tehdään, miten sen toteuttamista valvotaan ja millaisilla resursseilla työtä perheiden parhaaksi tehdään. Kiistämättä tätä suurta vastuuta, on kuitenkin kysyttävä meidän kaikkien vastuullisuuden perään.

Jos epäilemme, että lasta kuritetaan kotona, soitammeko lastensuojeluun? Jos kuulemme naapurista naisen itkua ja huutoa, soitammeko paikalle poliisit? Jos huomaamme koulukavereiden kiusaavan luokkatoveriaan koulumatkalla, puutummeko asiaan? Jos näemme miehen makaavan maassa, pysähdymmekö paikalle? Puutummeko tilanteisiin vai kuljemmeko ohi? Olemmeko huomaamattamme tehneet tästä puuttumattomuuden kulttuurista ja ei kuulu mulle -asenteesta ylisukupolvista siten, että lapsemmekin oppivat kulkemaan hiljaa ohi ja katsomaan muualle?

Pieni tyttö kuoli täysin turhaan. Tiedotusvälineiden mukaan hän joutui väkivallan kohteeksi useita kertoja. Miten paljon hän on joutunut kärsimään ja pelkäämään? Millaisia unelmia ja ajatuksia hänellä on ollut tulevaisuudestaan? Näihin kysymyksiin emme saa koskaan vastauksia.

Osaammeko kysyä muilta samassa tilanteessa olevilta lapsilta, naisilta, miehiltä ja ikäihmisiltä?

Tarvitaan lisää toisten kunnioittamista ja välittämistä. Jos yhdenkin lähimmäisen kohdalla mieleen hiipii kysymys, onkohan kaikki hyvin, pitää uskaltaa kysyä ja tarjota apua.

Pienen tytön turha kuolema velvoittaa meitä kaikkia.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.