Kirmojen avajaiskonsertti - Soile Isokoski ja Marita Viitasalo

Riikka Jakonen

Soile Isokoski ja Marita Viitasalo ovat tehneet duona töitä jo vuodesta 1987, mikä kuuluu saumattomana yhteistyönä. Oikeastaan ei enää voi puhua yhteistyöstä vaan yhdestä kokonaisuudesta, siitä mitä kamarimusiikki parhaimmillaan on. He kertovat yleisölle tarinoita vaihtaen sujuvasti kertojan ja tukijan roolia keskenään.

Isokosken äänestä on oletettavasti kirjoitettu kaikki kehuvat superlatiivit useimmilla eurooppalaisilla kielillä. Päällimmäiseksi mieleen jää sana ”helisevä”. Äänessä soi valtava yläsävelsarja. Hyvin kevyt vibrato vain tehostaa helinää. Laulutapa on äärimmäisen luonnollinen ja helppo. Ilmeet syntyvät ilmaisusta, eivät äänen tuottamisesta.

Viitasalo tukee laulajaa, mutta ottaa selkeästi myös oman tilansa. Hänen sormissaan varsinkin koskettimiston oikeasta reunasta irtoaa poikkeuksellisen kaunis sointi, mikä Isokosken äänen kanssa on hieno yhdistelmä.

Konsertin jälkipuolikas kertoi selkeästi, miksi tätä duoa kuullaan huomattavasti useammin maailman metropoleissa kuin Saarijärvellä. Richard StraussinKolmessa Ophelia-laulussa Isokoski toi yleisön eteen hulluuden rajoilla häilyvän nuoren naisen, jonka silmistä todellisuudentajun hämärtyminen paistoi. Vavahduttavimpia olivat kuitenkin Toivo Kuulan laulut, jotka saivat ihoni nousemaan kananlihalle! Käsiohjelmani reunoissa on lähinnä huutomerkkejä, ei mitään analyyttistä. Kokemus oli niin voimakas, että se tuntui fyysisesti. Voin kuvitella, että Lontoossa yleisö räjähtää tällaisen jälkeen, vaikka ei ole ymmärtänyt tekstistä sanaakaan.

Ensimmäisenä ylimääräisenä kuultu Ilmari HannikaisenRauha oli silkkaa musiikiksi materialisoitunutta hyvää oloa ja rauhaa. Ihme, joka voi syntyä tällaisessa konsertissa – eipä oikeastaan muualla.

Pääosan konsertin alkupuolesta muodosti Hector Berlioz’nNui d’eté -sarja. Ilmeisesti materiaali on taiteilijoille vielä uutta, sillä Isokoskikin otti nuotit avuksi. Kontrasti konsertin jälkipuolikkaaseen oli niin selkeä, että se pisti minut jälleen miettimään miten paljon nuotit vaikuttavat ilmaisuun. Isokoski vielä nostaa telineen lähes hartioiden tasolle ja vetää sen melkein itseensä kiinni, jolloin se rajoittaa hänen kehonsa ilmaisua tai ainakin kätkee sen yleisöltä. Myös kasvoissa tulee omituinen ristiriita, kun alaosa kertoo tarinaa, mutta silmät keskittyvät nuotteihin. Myös yhteistyö muuttui, sillä Viitasalon soitto oli jotenkin toteavaa, ei niinkään kertovaa. Hän jotenkin asettautui enemmän säestäjäksi (toki myös materiaalista johtuen).

Soile Isokoski, sopraano, Marita Viitasalo, piano. Sibelius, Berlioz, Strauss, Kuula.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.