Harri Tapper – Loimu ja lumi

Atena 2012. 219 s.

Harri Tapperin subjektiivinen historiankirjoitus jatkuu. Uutuus pyörittää edeltäjäänsä – Keisari ja kääpiöt – sivuavaa aihepiiriä raikkaan humoristisin kielikuvin, repäisevin kohtauksin, sotien melskeessä rauhantahtoisesti. Kerrontaa värittää jo sukuromaaneista tuttu velikultamaisuus. Mukana on omille persoonallisille poluilleen vapautuva luonnonlikeinen eetos, hersyvä tapa yhdistää kertojanilo ja dokumenttifaktojen suru.

Rungoksi linjoittuu Napoleonin retki Venäjälle 1812. Tapperin näkökulmasta sota joukkouhreineen ja yksilöllisen oikukkaine päätöksineen osoittaa käsittämättömyytensä tavalla, jossa sen kuvaamiseksi näyttäisi jäävän vain karnevalistinen otanta.

Järkevyys muuttuu höperyydeksi. Inhimilliset pöljyydet, myös miellyttävät ja mukavat, ovat tapahtumien vyöryttäjinä ratkaisevia ja seurauksiltaan vailla suhteita.

Ihminen on periluonnoltaan pieni ja itsekäs olento, joka – kuten keisarien Napoleonin ja Aleksanterin tapauksissa – melkein huvikseen onnistuu vääntämään kompleksinsa isoiksi absurdeiksi konnantöiksi, lähipiirissä, kansojen kohtaloissa.

Tapperin romaanin sivuilla vilahtelee historian nimiä ja ilmiöitä. Kuvastavaa on, että kirja alkaa pohtimalla paitsi maaorjien asemaa myös venäläisten virkamiesten lahjottavuutta. Ylipäätään venäläisyys kansantapaisine ilmiöineen, maallisine ja hengellisine käytöstapoineen saa kirjailijasta verrattoman jutuntulkin.

Venäläisyys ja ranskalaisuus kohtaavat. Tapper kärjistää erityisyyksiä molemmin puolin ja tuottaa lähikansoilta kuten suomalaisilta lisäihmeteltävää. Tavallaan sodassa ajaudutaan kollektiivisten tyyppien konfliktiin, mutta yksilössä on molemmin puolin paljon samaa, hyvässä ja pahassa.

Taisteluissa tintataan karhunotteella. Ketarat oikenevat naurusta. Sodan absurdius todistetaan. Puhuivat voitonhuuliset historiankirjurit mitä tahansa, ”oikea tieto astelee kainalosauvoilla” tai ”reippainta sodassa on pakokauhu”.

Kronologia avautuu tarinoin ja anekdootein edeten. Napoleonin joukot työntyvät Venäjälle ja lopussa perääntyvät. Useiden kertojien äänet vaihtelevat omia keinojaan vääräsuisesti mutta ihmeen yhteneväisesti. He kuulostavat tosikoilta, jotka pakistessaan vakavasti sanovatkin melkoisen huumorin. Lisäksi he enemmänkin toimivat kuin puhuvat.

Iloluontoisessa toimimisessa on tuholaistekoja peittoavaa tärkeyttä ja korvaavuutta.

Erikoiset tyypit, jopa sirkus ja teatteri lyöttäytyvät sotajoukkojen sekaan monesti. Laululla, tanssilla, jumalanpalveluksilla ja humaltumisella on painoarvoa. Ihmisten täytyy sodassakin olla ikään kuin lämpimikseen liikkeellä, ja saada myös riemastusta.

Sota itsessään on luonnoton riemastus. Eläimet ovat viisaampia. Ne eivät äyskäröi valloituksilla tai selityksillä. Hevoset ovat arvaamattomia, mutta niiden osaksi tulee tässäkin Tapperin kirjassa myös eräänlainen pääosa. Kirjailija Nerevalin hevosen nimi on Raskaz, joka merkitsee kertomusta. Keikkuu täällä kameleitakin, ”väykyn väykyn”.

Kuvailuissa ja repliikeissä tramppaa ihmettelevä, toistava, rytmikäs, sointuisa ja lyhyitä ilmaisuja kuin ihastelevasti monelta puolelta katseleva Tapper-tyyli. Kieli on särmikkään lyyrisesti juoksevaa proosaa, vanhahtavaa, kansanomaista ja samalla tuoretta. Lennokkaat sanat muistuttavat rauhanlintuja – viisaita ovat, nokkelia ovat, mutta sodassa sekään ei aina riitä.

”Kylläpä nuori mies on nokkela, osaa heitellä sanoja välttyäkseen selkäsaunalta, joka on varma.”

Teppo Kulmala

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.