Juhani Känkänen - Elämäni mustimmat hetket. Erään miehen pakomatka

HANNU WAARALA

Teos 2011. 336 s.Juhani Känkäsen (s.1966) kolmas romaani Elämäni mustimmat hetket on yleisilmeeltään ilakoiva ja kronikoiva satiiri. Kirja on kuin eräänlainen nostalginen parodia minuuden kehitystarinasta ja siihen kuuluvista lapsuuden ja nuoruuden elämyksellisistä muistoista. Menneisyys on kuin toinen taivas ja maa. Sinne on kuljettava varoen ja sisäistä ääntä kuunnellen, usein intuition varassa.

Känkäsen romaanin päähenkilö on historioitsija, joka palaa yllättäen kotiseudulleen Lehtoinen-nimiseen pikkukaupunkiin ja vanhaan kotitaloonsa selvittelemään kotikaupunkinsa ja sukunsa värikästä historiaa. Kaupunki on enemmän kuin kohtalo. Sen menneisyyden tavoittaminen puhtaasti historiankirjoituksen keinoin on kuitenkin mahdotonta.

"Menneisyyttä ei siinä mielessä oikeasti ole olemassakaan. On vain utuisia kuvia, toisistaan poikkeavia aikalaiskertomuksia ja inhimilliset tunteet poissulkevia tilastoja, ja ties mihin poliittisiin ja taloudellisiin päämääriin sitoutuneitten lehtien artikkeleita", Känkäsen päähenkilö pohdiskelee, kun arkistotyöskentelystä ei tahdo tulla jälleen kerran mitään.

Alkaa matka tarinoiden, anekdoottien, huhujen, elämäkertojen, muistojen ja lapsuuden aistimusten maailmaan. Menneisyyden haamut nousevat esille ja suodattuvat minä-kertojan tajunnan ja muistikuvien prisman läpi.

Fantasiaelementit, pohdiskelevat osuudet ja pakinoiva ihmiskuvaus luovat Känkäsen romaanille omanlaisensa tyylikeitoksen, jonka ainesosat ovat mausteiltaan joskus turhankin etäisiä toisilleen. Kerronnan joviaalisuus ja jouhevuus voivat joskus olla ansa tyylin yhtenäisyyden kannalta.

Italo Calvino kirjoittaa esseessään Moninaisuus: "Jokainen elämä on ensyklopedia, kirjasto, esineluettelo, tyylien näytevarasto, jossa kaikki voidaan jatkuvasti sekoittaa ja järjestää uudelleen kaikilla mahdollisilla tavoilla."

Mutta sitten Calvino tekee yllättävän siirron minä-keskeisyydestä minän ulkopuolelle: "Jospa olisikin mahdollista luoda teos minän ulkopuolelta, teos, jonka avulla voisimme siirtyä yksilöllisen minän rajoitetun näkökulman ulkopuolelle ja astua sisään muihin omamme kaltaisiin, mutta antaaksemme äänen niille, jotka eivät osaa puhua: räystäälle asettuvalle linnulle, puulle keväälle ja puulle syksylle, kivelle, sementille, muoville..." (Suom. Elina Suolahti, Kuusio muistiota seuraavalle vuosituhannelle, Loki-kirjat 1995)

Parhaimmillaan, puhtaan kuvauksen tasolla näin tapahtuu myös Känkäsen romaanissa, erityisesti luontokuvauksissa. Kunnes taas päähenkilön mietteisiin joviaalisti solahtava, minä-keskeinen maailma syö kuvitelmat itsenäisten elementtien suvereenista puheoikeudesta. Kuvauksellinen tyyli horjuu jälleen, muuttuu pakinoivaksi elämäkerralliseksi koseriaksi.

Tämän voi tietysti kokea myös parodiaksi romaanin kertovan minän tilasta ja falskiudesta. Känkänen on joka tapauksensa John Irvinginsä lukenut luovalla ja hyvin omaehtoisella tavalla.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.