Ihmisten kaupunkikeskusta ei ole parkkipaikka

Raisa Jäntti

Kävin kesälomalla Saksassa, Mainzin kaupungissa. Kävelykeskustassa näin jotain ennennäkemätöntä: kadulla oli lasiovinen kaappi, joka oli täynnä lastenkirjoja. Lähempi tarkastelu paljasti, että kaappi on kirjasto, josta saa lainata tai jonne saa tuoda kirjojaan lainattavaksi. Kaapin ovi ei ollut lukossa, kirjastokorttia ei tarvittu, ja katsellessani yksi lapsi kävikin etsiskelemässä kaapista luettavaa.

On vaikea keksiä yksinkertaisempaa ja toimivampaa ajatusta. Lastenkirjojahan kulutetaan valtavasti. Kymmeniä kertoja saman kirjan ääneen lukeneet vanhemmat kaipaavat vaihtelua. Ja mikäs sen hienompaa kuin innostaa lapset lukemisen pariin antamalla heidän itse valita kadulla odottavien kirjojen joukosta kiinnostavimmat.

KAAPPI JÄI kiehtomaan minua. Kaappikirjastolla olisi rajattomasti mahdollisuuksia. Ja kun omasta hyllystä saa tuoda uusia kirjoja lainattavaksi, samalla ratkeaa kirjojen kierrättämisen ongelma. Se, mikä on toiselle liian tuttu ja tylsä, on toiselle uusi aarre.

Innostuin tietenkin. Suomalaisethan ovat lukijakansaa, mutta sivukirjastoja lakkautetaan kiireesti pois kuluttamasta suurien kuntien rahoja. Voisiko jonkinlainen kevyempi kirjastojärjestelmä toimia meilläkin? Mitä tapahtuisi, jos lähiöihin pystytettäisiin kaappeja, joista kirjoja saa ottaa ja palauttaa takaisin?

OLIN INNOISSANI noin viisi minuuttia, sitten aloin kauhukseni ymmärtää, ettei idea koskaan toimisi käytännössä. Meillä kun ei ole tapana kunnioittaa mitään, mikä aukeaa ilman avainta. On helppo kuvitella, miten kirjastokaapille kävisi tavallisessa suomalaisessa kaupungissa.

Ensimmäisenä viikonloppuna kirjat revittäisiin tai poltettaisiin ja kaapin lasit rikottaisiin (esimerkkiä voi hakea vaikkapa puhelinkioskeista, joista suurin osa oli koko ajan hajalla ennen kuin ne katosivat katukuvasta kokonaan).

HAJOTTAMINEN ja toisten ideoiden tyhjäksi tekeminen sujuvat meiltä helposti. Hajottajat luulevat kapinoivansa edeltäviä sukupolvia ja tukahduttavaa yhteiskuntaa vastaan, mutta usein kapinalla vain rikotaan omaa elinympäristöä.

Kun näyttää siltä, etteivät isommatkaan piittaa vaan lakkauttavat kouluja ja kirjastoja, eivät pienemmätkään jaksa ideoida lähiöissään luovasti. Sen sijaan, että keksittäisiin uusia yhdessäolon muotoja, hajotetaan ne entisetkin.

Mutta kaupungit ovat eläviä organismeja. Ne syntyvät, muuttuvat ja kuolevat pois. Kun me nyt ylpeilemme kävelykaduillamme, jonakin päivänä, kun riittävän moni sukupolvi on tehnyt kaupunkeja omikseen, meillä on kokonaisia kävelykaupunkeja. Puhtaita, aurinkoisia keskustoja, joissa ihmiset tapaavat ystäviään.

Kaupunki muuttuu ihmisten tilaksi sen sijaan, että se on parkkitilaa, ruuhkia ja erikoistarjouksia. Ja silloin meillä on taatusti myös kirjastoja kaapeissa. Ja vaikka mitä sellaista, mitä emme vielä osaa nähdä.

Kirjoittaja on kriitikko ja toimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut