Väistämätön ja välttämätön vahdinvaihto

Ilkka Kulmala

Erikoinen tilanne. Matti Alatalo istuu punaisten hurrikaanilogojen alla, kelaa haikeana hahmona menneisyyttä ja katsoo haastavan toiveikkaana tulevaisuuteen.

Hyvä ihminen, mainio valmentaja, pelaajien ymmärtäjä. Kasvattaja, filosofi ja uuden etsijä.

Ja kuitenkin. Hänellä ei ollut enää annettavaa JYP:lle eikä JYP:llä hänelle. Ratkaisu oli väistämätön ja välttämätön. Alatalon on aika lähteä. Viisaana miehenä hän tietää sen itsekin - ehkä paremmin kuin kukaan muu.

Jääkiekkovalmentajan elämä on hurrikaanin silmässä rimpuilemista. Yksi seura ei kestä yhtä valmentajaa läpi keväiden ja syksyjen, syksyjen ja talvien sekä aina uusiutumista vaativien tuotantokausien. Laki on kova. Viisi vuotta on maksimi.

Sitten jorinoiden ja jorisijan on vaihduttava. Pakko. Kaiketi.

Helmikuussa 2002 Matti Alatalo istui samaisten punaisten logojen edessä, innoissaan. Puhkuen ja puhaltaen.

Asetelma ei ollut helppo. JYP oli vastikään kiepsauttanut itsensä rimaa hipoen yli selviytymistaistelun. Konkurssia ei tullutkaan.

Seura tarvitsi uudet tuulet, jonkun sateentekijän, joka kastelee maan, vaikka ilmasto vaikuttaa rutikuivalta. Alatalo oli tähän tehtävään paras vaihtoehto. Hän ei ruikuttanut eurojen perään, eikä ylenkatsonut yhtäkään joukkueessa ollutta tai siihen joistain karsittujen karsinoista poimittua nuorta miestä.

Hänelle jokainen pelaaja, rimpulakin, oli iso mahdollisuus.

Alatalo otti opettajan roolin. Hän puhui ja koulutti. Hän sanoi, että tärkeämpää kuin menestys on koulia ja kasvattaa. Eivätkä kaikki oppilaat olleet jukolanjussimaisia jukuripäitä. Tuutista löytyi ja on vieläkin löytynyt: Jarkko Immonen, Antti Virtanen, Janne Hauhtonen, Jyri Marttinen ja jopa Sinuhe Wallinheimo.

Alatalo loi sivistyneen lintukodon. Pelaajien oli kiva olla. Seurajohtaja oli hyvällä tuulella ja valmentaja nautti työstään. Aika ajoin myös fanit innostuivat. Elettiin sellaisiakin aikoja, jolloin Alatalon joukkue näytti mullistavan ateenamaisella erikoislaatuisuudellaan koko SM-liigan. Joukkue rallatteli, voitti pelejä ja härnäsi sarjan miljoonakomppanioita.

Mutta. Nämä hetket olivat sittenkin rajallisia. Kevään sadonkorjuu on myötäillyt Alatalon aikakaudella aina seuran resursseja: kuudes, kymmenes, yhdeksäs ja yhdeksäs. Hauskoja hetkiä, mutta ei ässämäisiä taivaiden aukeamisia. Eikä oikein toivoa paremmasta.

JYP:n roolina oli olla se hyvätapainen kasvattaja, joka tekee kelpo työtä, mutta josta se itse ei maalisuoralla juurikaan kostu.

Mantra oli kunnioitettava ja idealistinen, mutta myös väsyttävä. Vuosien mittaan alkoi pedagoginen kaava laantua itsetarkoitukseksi ja sähäkkyys muuttua "meillä on yhä niin paljon oppimista"-jargoniksi. Lopulta tie kääntyi kohti umpikujaa, jonka seurajohto ja Alatalo vaistosivat yhtä aikaa.

Onneksi niin. Sen takia tyylikkään miehen lähtö Jyväskylästä on ansaitun tyylikäs.

Maanantaina punaisten logojen alle istuutui uusi kasvo.

Kun Risto Dufva lateli omia ärhäköitä ja voitonhimoisia teesejään kuin puoluejohtaja eduskuntavaalien edellä, palautui mieleen se talvi 2002 ja Alatalo - ja vielä kaukaisempi kesä 1988 ja Hannu Aravirta.

Kun JYP marssitti estradille Aravirran ja Alatalon, sitä muistaa molemmilla kerroilla ajatelleensa, että, hups, mitähän tästäkin mahtaa seurata.

Hyvää seurasi, kummassakin tapauksessa.

Toivottavasti sitten joskus, sitten kun JYP on kyllästynyt Dufvaan ja Dufva JYP:iin, voimme todeta samalla tavalla.

Olipa kiva, Risto, kun pääsit käymään Jyväskylässä.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.