Donald Spoto - Sininen enkeli, Marlene Dietrich

KALLE VAARALA

DONALD SPOTO

Sininen enkeli. Marlene Dietrich.

Suom. Ruth Jacobson. Ajatus Kirjat 2010, 367 s. Hollywood-tähtiin erikoistunut elämäkerturi Donald Spoto julkaisi Marlene Dietrichista kertovan Sininen enkeli -kirjansa pian filmitähden kuoltua vuonna 1992. Samana vuonna Dietrichin tytär Maria Riva julkaisi 800-sivuisen järkäleensä Marlene Dietrich by Her Daughter. Sen rinnalla Spoton nyt suomennettu sinänsä asiallinen teos kuihtuu luurangoksi.

Spotolta puuttuu Rivan käytössä ollut kirjeenvaihto ja päiväkirjat, joita Dietrich piti aina kymmenvuotiaasta asti. Puhumattakaan sitten kahdenkeskisistä keskusteluista ja silminnäkijähavainnoista.

Spoton kirja on käypä johdanto Dietrichin elämään, mutta jos haluaa henkilökohtaisesti tavata itse naisen, on Rivan kirja ohittamaton.

Tarina Dietrichin löytämisestä ja luomisesta on kerrottu niin monesti ja eri näkökulmista, että lopullinen totuus jäänee meiltä kuolevaisilta iäksi tavoittamatta. Yhteistä kaikille runonlaulajille on se, että he viittaavat tässä yhteydessä antiikin Kreikan myyttiin Pygmalionista ja Galateiasta. Näin tekee Spotokin.

Tarujen Pygmalion oli kuvanveistäjä, joka rakastui itse veistämäänsä naispatsaaseen, Galateiaan. Dietrichin hahmoon rakastunut veistäjä oli tietysti ohjaaja Josef von Sternberg, joka teki tähtitieteellisen löytönsä vuonna 1929 berliiniläiseltä teatterilavalta etsiessään naispääosan esittäjää Siniseen enkeliin.

Kaksikon Hollywoodissa jatkunut ja yhteensä seitsemän elokuvaa kestänyt yhteistyö tuotti toinen toistaan ällistyttävämpiä jalokiviä. Noissa elokuvissa Dietrich on alati muotoaan muuttava pyörremyrsky. Yhtä aikaa maskuliininen nainen kuin feminiininen mieskin. Yhtä paljon Dietrich kuin von Sternbergkin. Yhtä lailla myytin romanttinen rakentaminen kuin sen ironinen purkaminenkin.

Mutta kun tämä sadomasokistisesti virittynyt yhteistyö (ja romanssi) lopullisesti päättyi, jäivät molemmat enemmän tai vähemmän tuuliajolle. Dietrich enemmän, von Sternberg vähemmän. Valoa ja varjoa kuin ainetta veistäneen ohjaajan onnistui lopulta luoda nahkansa uudelleen pariinkin otteeseen.

Sen sijaan hänen patsaansa jähmettyi menneisyyden vangiksi, ja alkoi diivaillen vaatia myös uusilta ohjaajiltaan "von Sternberg -elokuvia".

Mutta niitä ei tullut. Kriitikko Herman G. Weinbergin mukaan tämä johtui siitä, että muut ohjaajat - jopa niinkin nerokkaat kuten Ernst Lubitsch ja Fritz Lang - eivät ymmärtäneet Dietrichin hahmon biseksuaalista femme fatale -luonnetta, vaan yrittivät tehdä hänestä pelkästään naisellisen naisen.

Elokuvien tilalle tuli lopulta ura livelaulajana, jossa Dietrich saavuttikin suuren suosion. Lavalla hän saattoi rauhassa esittää, puvustaa ja valaista Sternbergin kanssa rakentamaansa myyttistä olentoa.

Mitä vanhemmaksi Dietrich tuli, sitä vaikeammaksi tuon kuvan ylläpitäminen kävi. Kasvojen patsasmaisuutta vain lisäsivät jatkuvat kauneusleikkaukset.

Dietrichin tragedia Spoton mukaan olikin juuri siinä, että hän samastui myös lavan ulkopuolella maineikkaaseen hahmoonsa, jota ei koskaan ollut olemassa.

Myös rakkauselämässä romantiikalle person Dietrichin laiva karahti jatkuvasti kiville. Samanaikaisesti useampaa rakastajaa ja rakastajatarta ympärillään kuin planeettoja pyörittänyt tähti jäi lopulta yksin, ja alkoholisoitui jos ei nyt mustaksi aukoksi niin ainakin valkoiseksi kääpiöksi.

Spoto tuo selvästi esille Dietrichin ristiriitaisen asenteen ihmissuhteisiinsa. Toisaalta hän ei voinut suvaita rakastajiensa keskinäistä mustasukkaisuutta, mutta toisaalta oma mustasukkaisuus nousi välittömästi pinnalle jos joku rakkauden kohteista suvaitsi langeta toisen naisen pauloihin.

Riva sanoikin, etteivät todellisuus ja romantiikka koskaan kohdanneet Dietrichin elämässä. Nainen jähmettyi kuvansa vangiksi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.