Hannu Castren ja Louna Lahti - Luonnon ja mielen maalari Veikko Mäkeläinen

RAISA JÄNTTI

HANNU CASTRÉN, LOUNA LAHTI

Luonnon ja mielen maalari Veikko Mäkeläinen

Antikon 2010, 227 s. Taiteilija Veikko Mäkeläisen (1930-2003) elämää hallitsi suhde luontoon. Maatalon poika tunsi luonnon fyysisesti ja käytännöllisesti, maanviljelijän tiedolla ja vaistolla. Taiteilijaksi siirtyminen piti luonnon yhtä lähellä, mutta suhde muuttui - nyt luonnosta tuli esteettisten ideoiden lähde ja mielenmaisemien, pohdintojen peili. Luonnon ja mielen maalari Veikko Mäkeläinen kertoo konstailemattomasta taiteilijasta, joka laski itsensä enemmän murteelliseksi kuin kirjakieliseksi sekä puhetavassaan että taiteessaan.

Hannu Castrén maalailee Mäkeläisestä taiteilijaelämäkertaa, jossa pääosan saavat taiteilijan suhde työskentelyynsä, eri tyylisuuntiin ja toisiin taiteilijoihin. Louna Lahti kertoo Mäkeläisestä historiallisena henkilönä ja käyttää lähteenään lukemattomia lehtileikkeitä ja taiteilijan lähipiirin haastatteluja. Paikoin Lahden artikkeli kärsii ajatusvirtamaisesta esitystavasta, mutta sukulaisten ja ystävien muistot ja pohdinnat tuovat taiteilijan lähelle. Erityisesti Armi Mäkeläisen huomiot miehestään tuovat runsaasti lisäarvoa elämäkerta-aineistoon.

Lopuksi suunvuoron saavat taiteilijan sukulaiset. Lyhyet, läheiset muistelut lopettavat kirjan lempeästi pitkällisen lehtileikkeiden läpikäymisen jälkeen. Nuorempien sukulaisten muistama mies on ihan tavallinen. Niin kuin Timo Mäkeläinen kirjoittaa: "Itselleni Veikko ei ollut taiteilija, vaan pappa, joka vietti joskus aikaa pensseli kädessä".

Veikko Mäkeläinen muutti Jyväskylään 1964. Castrén kuvailee muuton muuttaneen myös maatalon pojan identiteettiä: "kun hän saapui kaupunkiin, hän oli jo taidemaalari". Ensimmäinen yksityisnäyttely Keski-Suomen museossa oli heti muuttoa seuraavana vuonna. Arvostelut olivat myönteisiä alusta asti, mutta erityisesti sen jälkeen kun ruotsalaislehdet ylistivät vuoden 1966 näyttelyä Eskilstunassa.

Taiteilijoiden työtilat olivat yksi Mäkeläisen sydämenasioista, ja hän olikin taiteilijoiden ateljeetalon vankka puolestapuhuja. Ajan lehtikirjoittelu raottaa herkullisesti aikalaisten ajatuksia siitä, minkä verran kaupungin pitäisi taiteilijoita tukea.

Jyväskylän Taiteilijaseuran puheenjohtajanakin toimineen Mäkeläisen elämäkerta on koko keskisuomalaisen taidekentän historiaa. Vilkkaissa taiteilijapiireissä tapahtui paljon, ja Mäkeläinen oli mukana monessa. Mäkeläisen ateljeestakin muodostui paikallisten taiteilijoiden kohtaamispaikka.

Mäkeläinen rakasti öljyvärejä. Akryylin tai akvarellitekniikan nopeus ei miellyttänyt taiteilijaa, joka halusi ehtiä "mediteerata" työskennellessään. Castrén toteaa, ettei Mäkeläisen teoksille löydy vertailukohtaa oman aikansa taiteesta. Niin omanlaisen muodon taiteilija luontoon sukeltamalla löysi. Väreissäkään hän ei noudattanut koulukuntien rajoja, vaan värit löytyivät luonnosta ja vuodenaikojen vaihtelusta.

Kirjassa on huomattavan paljon teoskuvia. Kuvien kautta halutaan korostaa tuotannon rytmiä: taiteilija palasi samoihin teemoihin uudelleen ja uudelleen, teki sarjoja ja variaatioita. Taiteilijan omin sanoin "uuden luomisessa on kysymys vivahteista, ei mullistuksista", ja näitä vivahteita teoskuvista saa ajan kanssa irti.

Kuvien määrä ja mielenkiintoinen taitto houkuttelevat viettämään kirjan parissa aikaa. Sen sijaan, että taiteesta saisi valmiita vastauksia, on pysähdyttävä katsomaan ja löydettävä itse. Vaikka taideteosten esittelyjärjestys tuntuu omituiselta (1980- ja 1990-lukujen jälkeen hypätään taaksepäin 1960-luvulle), taide avautuu yllättävän hyvin näinkin, vilkaisuina ensin seurauksiin ja sitten vasta taustoihin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.