Syöksykierteessä

Raisa Jäntti

MÄNTÄN

KUVATAIDEVIIKOT

Pekilossa 22.8.2010 saakka

Mäntän kuvataideviikkojen teemana on Kauhea ilo, mikä näkyy Pekilon näyttelyssä yhteiskuntakritiikkinä. Monen teoksen maailmassa vauhti on kova ja suunta ainakin jonkin verran vinksahtanut. Paikkamme historiassa näyttää peruuttamattomalta: maailma on muuttunut vieraaksi jo ihmiselle itselleenkin, maisemat ovat täynnä teollisia rakennuksia ja kuluttaja ahdistuu asemastaan vasta, kun ei saa kuluttaa.

Katja Tukiaisen purkkavärisessä paratiisissa taiteeksi kelpaavat hampaiden valkaisun ja rusketusvoiteen värikartat. Sami Sänpäkkilän21st Century Portrait kertoo meistä kaiken oleellisen: muotokuvan kolmessa videoruudussa vilisee ihmisen pintaa lähikuvina. Media vie meidät toistemme iholle (ja ihon alle) asti, mutta todellista yhteyttä ihon sisällä elävään ihmiseen ei löydy.

Suuri tila sallii erilaisten teosten törmäykset. Havainnot elämästä tuntuvat aidoilta, oli kyse sitten Arto Korhosen akvarelleista, joissa pienet kaupungin yksityiskohdat ovat päässeet taiteen arvoisiksi tai Hanna Kannon tuulta ja tuiskua täynnä olevista Lappi-aiheisista maalauksista. Kanto on yhdistänyt kylmän ilmaston ihmisen ja tivolin - kylmässä on pakko olla koko ajan liikkeessä, maailmanpyörässä liike on tarpeetonta, mutta samaa jatkuvaa elämänpiirin kiertämistä.

Bargain-ryhmän Styrox Styrox -installaatio muistuttaa kuitenkin, ettei pelkkä tilanteen osoittaminen muuta mitään. Valtava kasa styroksisia pakkauksia tekee kyllä jätevuoren näkyväksi, mutta olo jää tyhjäksi. Niin, jätettä on paljon, mutta myös täällä voin kääntää sille selkäni. Taidenäyttelyn loputtua joku siivoaa jätteet näkymättömiin. Muutosta ei tapahdu.

Vähemmän suoraan puhutteleva taide onnistuukin paremmin pujahtamaan katsojan mieleen. Johanna Ilvessalon hienot kuvat muistoista ja lapsuuden leikkien ikuisesta toistosta saavat ihon kananlihalle. Helminauhassa tytöt hyppynaruineen muodostavat muurin, uhkaavan seinämän, jonka taakse aikuisella ei ole asiaa. Myös Vappu Rossin valaistuissa piirroksissa meistä paljastuu jotain: kun katsotaan tarkkaan, me kaikki olemme vain verisuonten ohut verkko. Olemme olemassa, koska mitään pahaa ei ole vielä tapahtunut.

Yhteiskuntakoneen paloittelun lisäksi esillä on myös jotain puhtaasti ihanaa. Sirkku Ketolan wc-tiloihin luoma Tsasouna on vihreä keidas, jossa suorastaan odottaa kuulevansa lintujen laulua. Ylimmissä kerroksissa ihmisyyttä tutkitaan mystiikan, unien ja telepatian kautta. Ihminen on yhtä paljon untaan kuin valvetta, tuntuvat kerroksen teokset sanovan.

Pekilon piharakennukset ovat pyöreitä kuplia, joissa teokset pääsevät ihan omaan maailmaansa. Täällä Sami Klemolan ääni-installaatio on hyvässä paikassa. Sen lähinnä kipua ja epätodellisuuden tunnetta tuottavat sirinät saavat kuulijansa huomion kokonaan, eikä ääni häiritse muita.

Näyttely pohtii taiteen tehtävää syöksykierteeseen joutuneessa maailmassa. Mitä muuta taiteilija voi tehdä kuin kritisoida ja paljastaa? Vai onko juuri paljastaminen arvokkainta, mitä kukaan voi tehdä? Tuntuu kliseiseltä sanoa, mutta näyttely onnistuu olemaan tarkka kuva ajastamme.

Näyttely on avoinna joka päivä klo 11-18.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.