Shrek ja ikuinen onni

KAISA HILTUNEN

Shrek on säilyttänyt vetovoimaisuutensa keski-ikäistymisestään huolimatta. Shrek 3:sta moitittiin edeltäjiään heikommaksi. Itse en ole sitä nähnyt, mutta kahden ensimmäisen Shrekin tasolle Shrek ja ikuinen onni omassa mielessäni yltää - ainakin melkein.

Valkokankaalla nähdään nyt vauva-arkea rutinoituneesti pyörittävä, seestynyt Shrek. Elokuvan alun montaasijakso tiivistää hupaisasti lapsiperheen hektisen elämänmenon: päivät pääksytysten yhtä hulabaloota, rääkyviä lapsia ja kakkavaippoja. Shrek ei ehdi edes ottamaan rentouttavia mutakylpyjään.

Pahinta on kuitenkin se, että kukaan ei enää pelkää Shrekiä. Pelätystä jätistä on tullut leppoisa iskä, lasten lutuinen hauskuuttaja. Shrek ei ole edes halukas antamaan näytettä karmivasta karjaisustaan.

Shrek havahtuu omaan pehmouteensa ja alkaa kaiholla muistella niitä aikoja, jolloin kaikki luikkivat sitä pakoon ja se sai elellä kaikessa rauhassa. Vaimo, prinsessa Fiona, ei ymmärrettävästi ole mielissään ukkonsa kaipuusta entiseen.

Meistä lasten vanhemmista tämä kaikki tuntuu niin kovin tutulta ja kirvoittaa ymmärtäväisiä hymähdyksiä. Elokuvan alkumetreillä aloinkin jo pohtia, että onko koko elokuva yhtä arkirealismia ja koska lähdettäisiin perheneuvolaan keskustelemaan arjen hallinnasta. Näin ei sentään tapahdu. Kun ollaan Kaukaisessa maassa, niin ratkaisut ovat taianomaisempia.

Kuvaan astuu kelmi Tittelintuure, joka viekoittelee heikoissa sielun ja ruumiin voimissa olevan Shrekin allekirjoittamaan houkuttelevalta kuulostavan sopimuksen. Sen mukaan Shrek pääsisi päiväksi maistamaan entistä elämäänsä.

Tittelintuuren kierouden tuntien lopputulos on jotain muuta kuin luvattua. Shrek löytää itsensä maailmasta, jossa kukaan ei tunne häntä, ei Aasi eikä edes Fiona. Shrekin pitäisi löytää nopeasti kumppaneita, sillä aikaa on vain vuorokausi ja koko Kaukainen maa pitäisi palauttaa ennalleen.

Shrek ja ikuinen onni kehottaa meitä katsomaan lähiympäristöämme ja arvostamaan sitä mitä meillä jo on. Tämä taso ei välttämättä aukea lapsikatsojille, mutta näillä pohdinnoilla se tekee tarinansa myös aikuiselle kiinnostavaksi. Nelikymppinen Shrek herää pohtimaan, että tässäkö tämä elämä nyt oli.

Vaikka tarina on aiempaa hieman tummasävyisempi, ei tuttua huumoria ole hukattu. Vanhoissa, ihanan veijarimaisissa hahmoissa on yhä potkua ja ne kannattelevat tarinaa loppuun asti. 3D on piristävä ja toimiva lisuke.

Shrekin keskeinen menestys- ja hauskuustekijä on loistavat äänet. Näkemäni versio oli suomeksi dubattu ja lopputulos on taas erittäin toimiva. Samuli Edelmannin karhean käheä Shrek ja Jukka Rasilan känättävä Aasi saavat hyvälle tuulelle väkisinkin.

Ohjaus: Mike Mitchell. Suomenkielisen version ohjaus: Annamari Metsävainio Tyylilaji: animaatio (K7).

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.