Seisoin liikennevaloissa Aholaidantien risteyksessä tammikuun 2020 alussa, ja yhtäkkiä tunsin olevani se pieni lettipäinen tyttö, joka oli matkalla Tourulan Kivääritehtaan alueelta Aholaidan päiväkotiin. Totta, 1960-luvulla lapset kävelivät 5–6-vuotiaana yksin päiväkotiin ja sieltä pois.
Päiväkotiajan jälkeen seisoin kuusi vuotta risteyksessä mennessäni Halssilan kouluun, ja toki olen ollut risteyksessä useasti senkin jälkeen.
Tämä yksi kerta viime talvena sai kuitenkin ajattelemaan, että taas olen tässä.
Ensimmäinen muistikuvani Keskisuomalaisesta on, että pujahdin joka aamu lehden alta äitini syliin katselemaan lehteä, kun hän luki sitä aamukahvia juodessaan. Odotin aina keskikohtaa, jossa oli Lätsä-sarjakuva. Se oli lapselle selkeä, mutta tuskin tajusin mitään sarjan huumorista.
Minua iltapäivisin hoitaneella mummollani oli tapana lukea lehteä ”pyörittämällä”, jolloin lopputulos oli iso pöyhkeä mytty, ja isäni ei pitänyt siitä yhtään. Hän ravisteli ensin lehteä ja selvitteli sivuja, ennen kuin pystyi sitä työpäivän jälkeen lukemaan.
Opittuani lukemaan luin ensimmäisenä sarjakuvat ja Usko tai älä -palstan. Siinä oli lapsen mielestä uskomattomia asioita ja tietysti uskoin kaiken. Myöhemmin aloin lukea uutisia.
Pakko tunnustaa, etten ole voinut olla enempää väärässä.
Vuonna 1968 Keskisuomalaisen lehtipaino muutti Aholaitaan. Tulimme isäni kanssa ihmettelemään valtavia painokoneita, metallimies kun oli. Sain mukaani ison kartongin, jossa oli värikkäitä joulukorttipohjia. Muistan vieläkin ne kirkkaat joulukynttilöiden kuvat.
Hyvä ystäväni asui Aholaidassa Luhtapuun alueella, ja pelasimme usein porukalla pesäpalloa painotalon takana olevalla nurmikolla.
Itse taloon tulin vuonna 1981 kolmeksi kuukaudeksi kesätoimittajaksi. Se oli jännittävää aikaa, sillä hieman aiemmin oli siirrytty sähkökirjoituskoneista tietokoneisiin. Uusi tekniikka herätti paljon kiinnostusta, ja toimittaja Aino Suhola kimpaantui vierailuryhmiin niin paljon, että haki kerran työkoneensa viereen ruokalasta kulhon ja kirjoitti sen viereen lapun, jossa luki ”Markka tai banaani”.
Seuraavan kerran tulin Keskisuomalaiseen aikuisopiskelijan ominaisuudessa vuonna 2000, kun alettiin tehdä aktiivisemmin verkkolehteä. Juttuja laitettiin verkkoon muutaman kerran päivässä ja lukijamäärät olivat todella pieniä. Muistan, kun pohdimme verkkotoimittaja Kalevi Häkkisen kanssa, että lukeeko joku ruokaohjeita puhelimesta; olin ehdottomasti sitä mieltä, ettei lue. Pakko tunnustaa, etten ole voinut olla enempää väärässä.
Mummoni tilasi lehden myös Keljon vanhainkotiin. Kerran sain häneltä aamulla puhelun, että onko se hänen tyttärensä, kun otsikossa lukee ”Muistisairas vanhus harhailee Kypärämäessä”. Mummoni oli silloin yli 90-vuotias ja tytär ei ollut vastannut puhelimeen.
Kun poikani oppi lukemaan, hän tuli kerran uudenvuoden aikaan järkyttyneenä luokseni lehti kädessä, ja sanoi otsikkoa näyttäen, että venäläiset valtasivat Himoksen.
Laitoin työvuorossa olleelle toimitussihteerille viestin, että miettikää vähän otsikoita, ettei täällä ole lapset ihan paniikissa.
Nyt olen taas Aholaidassa Suur-Jyväskylän Lehden toimittajana. Pieni toimituksemme on solahtanut hyvin isoon työyhteisöön, ja saan naurattaa nuorempia kollegoita kertomalla esimerkiksi ajasta, kun ei ollut edes faxia.