Kirja-arvio: | Niillas Holmbergin Halla Helle -romaani ei parsi saamelaista identiteettiä yhteen, vaan pikemminkin purkaa sitä osiin

Niillas Holmberg

Halla Helle

Gummerus 2021, 453 s.

Runoilija, muusikko ja aktivisti Niillas Holmberg on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa. Käsillä on suorasanainen pamfletti Saamenmaan ja sen alkuperäisasukkaiden sorrosta, kuvaus kotimaisesta kolonalisaatiosta ja pirstoutuneista mielentiloista. Toisaalta suorasanaisuuden rinnalla kulkee saamelaista kulttuuria ja identiteettiä monesta suunnasta tarkasteleva analyyttinen ote.

Kuva Saamenmaasta ja sen alkuperäisväestöstä rakentuu yhtäältä mytologisen ja ikiaikaisen luonto- ja tapakulttuurin tunnoista, tietoisesta maayhteydestä ja universaalista ihmisyyyden symboliikasta.

Toisaalta identiteetti muodostuu oppositiossa valtaväestöön. Jaakko Fellmanin ja Samuli Paulaharjun etnografiset kuvaukset, maankäyttö- ja luonnonsuojelukysymykset sekä modernin kulutuskulttuurin tuottama hyödykkeiden maailma sulautuvat vinouttavalla tavalla osaksi saamelaista minätietoisuutta.

Romaani ei kuitenkaan ole saamelaista identiteettiä yhteen parsiva, vaan pikemminkin sitä osiin purkava.

Tällaisten äänien rinnalle asetellaan vielä kolmatta tulkintakehystä. Pirstaleisen identiteetin traumaa, "kolonialistista mielenhäiriötä" käsitellään Jungin kollektiivisen alitajunnan käsitteen ja Freudin psykoanalyyttisten luentojen läpi.

Erittelyjen tiivistymä on saamelainen, mainetta maailmalla kuvataiteellaan niittänyt Elle Hallala, taiteilijanimeltään Halla Helle, jonka mielen murtumia etelästä Utsjoelle muuttanut kirjastonhoitaja Samu pyrkii ymmärtämään. Samun ja Ellen omalaatuinen rakkaussuhde on kuva valtaväestön ja alkuperäiskansan välisestä juovasta ja toisaalta kuulluksi tulemisen tärkeydestä. Ellen unirunojen symboliikasta, jota Samu tulkitsee länsimaisten linssien lävitse, hahmottuu käsitys kollektiivisen trauman syistä ja ehkä myös sen ehjäämisen mahdollisuuksista.

Romaani ei kuitenkaan ole saamelaista identiteettiä yhteen parsiva, vaan pikemminkin sitä osiin purkava. Se asettaa esille monimuotoiset erittelyn keinot, joilla pohjoisen alkuperäisväestön oloja, historiaa ja nykytilaa olisi syytä tarkastella. Romaani on kutsu kotoperäisen kolonialismin ja sen kantamoisten tunnistamiseksi ja tunnustamiseksi.

Tästä tehtävästä aiheutuu teoksen ainut kompastuskivi. Esikoisromaanille tyypilliseen tapaan teos tuo suodattamatta lukijan eteen kaiken aiheeseen liittyvän. Ajoittain tuntuu, että romaani esittelee tekijän henkilökohtaista tieto- ja kokemusrepertoaaria melko raskain esitystavoin. Se argumentoi, tulkitsee ja kritisoi raportinomaisesti, pitkiä keskusteluja jäljitellen, mielensisäistä puhetta mekaanisesti ja toisteisesti ylöskirjaten. Postmodernin romaanin esitystapoja kyllä, mutta hienoviritystä kaipaavia. Ilmavuutta, argumentaation kaunokirjallisempaa esitystapaa saattaisi kerrontaan toisinaan toivoa.

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Palvelut