Kirja-arvio: Lauri Hokkanen tekee tiliä taistolaismenneisyytensä kanssa – Neuvostoliitto käytti "hyväntahtoisia hölmöjä" surutta hyväkseen

Lauri Hokkanen kirjoittaa taistolaisuudesta omakohtaisella kokemuksella. Anu Frosterus-Setala

Janne Könönen

Lauri Hokkanen

Kenen joukoissa seisoin – Taistolaiset ja valtioterrorin perintö

Docendo 2021, 498 s.

Lauri Hokkanen oli tavallisen perheen kunnollinen poika, joka radikalisoitui. Mikkeliläinen seisoi partiopoikana vielä syvää kunnioitusta tuntien vartiossa sankarivainajien haudoilla, mutta muuttui sen jälkeen vain muutamassa vuodessa talvisodan vihollista Neuvostoliittoa ihailleeksi idän ystäväksi.

Hokkasella oli varsin paljon kohtalotovereita, sillä vuonna 1950 syntyneenä hän kuului sanojensa mukaan sotien jälkeisten suurten ikäluokkien "viimeiseen keräilyerään". Useimpien 1960-luvun kulttuurinmuutokseen tempautuneiden isät olivat taistelleet sodassa samaa valtiota vastaan, jota heidän jälkikasvunsa äityi ylistämään ja pesemään puhtaaksi kaikista sen sisäisistä ja ulkoisista synneistä.

Kenen joukoissa seisoin on Hokkasen omakohtainen tilitys noista nuoruuden harharetkistä. Hän kohosi 1970-luvulla kommunistipuolueen puolueorganisaation ja taistolaisen nuorisoliikkeen johtotehtäviin. Sittemmin liekki sammui. Hokkanen leimattiin CIA:n agentiksi, oman pesän likaavaksi kerettiläiseksi ja potkittiin pois omiensa joukosta.

Rauhan ja rakkauden kauniiden sanojen takaa löytyi toinen todellisuus, vankileirien saaristo.

Kirja ei ole varsinainen elämäkerta, vaan jonkinlainen muistelmien ja Suomen 1900-luvun historian selitysteoksen sekoitus. Hokkasen tekee siinä laajoja aikahyppyjä marxilaisuuden varhaishistoriasta aina Neuvostoliiton sortumiseen saakka.

Vaikuttavimpia ovat kirjoittajan omat muistikuvat. Hokkanen kertoo esimerkiksi siitä, miten hän into piukeana kiipesi Mikkelin seurakuntanuorten tilaisuudessa puhujanjakkaralle ja julisti sieltä muutamaa vuotta vanhempana ja taatusti muita paikalla olleita viisaampana ateismin ja tieteellisen ymmärryksen ilosanomaa. Omasta mielestään nuorella julistajalla todellakin oli hallussaan tieteellinen maailmankuva, joka tosin sattui puhumaan samalla politiikassa vahvalla Moskovan murteella.

Hokkanen tekee monia huomioita 1900-luvun Euroopan historiasta, myös fasismin noususta ja viime sotien historiakuvan vaihteluista Suomessa. Teos rönsyilee liikaa ja voi olla raskasta luettavaa etenkin niille, jotka eivät taistolaisaikaa ole itse eläneet. Kirjoittaja tekee kuitenkin monia hyviä huomioita, esimerkiksi sen, ettei miljoonia ihmisiä surmanneen diktaattori Stalinin kuolema suinkaan lopettanut kommunistipuolueen hirmuhallintoa itänaapurista.

Vietnamin sotaa taistolaisuus vastusti, mutta Tšekkoslovakian miehitystä katseltiin kirkasotsaisesti ruusunpunaisten silmälasien läpi. Rauhan ja rakkauden kauniiden sanojen takaa löytyi toinen todellisuus, vankileirien saaristo.

Neuvostoliitto käytti näitä "hyväntahtoisia hölmöjä" surutta hyväkseen, minkä Hokkanen nyt auliisti myöntää. Teoksessa vilahtaa taistolaisuuden äänitorvina ja liikkeen ulkopuolelta suomettumista edesauttaneina henkilöitä, joista moni on yhä elossa. Heiltä sopisi odottaa samanlaista julkista tilintekoa menneisyyteen, jonka Hokkanen nyt helpotuksekseen kertoo tehneensä.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Mistä tänään puhutaan?

Uutiskirjeen tilaajana saat joka päivä toimituksen valitsemat kärkiuutiset - tilaa nyt!

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut