Kiitos, että olet tilaajamme! Olet mukana turvaamassa laadukkaan journalismin tulevaisuutta ja saat parasta keskisuomalaista uutispalvelua.

Kirja-arvio: Yhden puun tuho on terävää sukupolvianalyysia 80-luvulla syntyneen Naukarin kynästä

Kirjat: .

Katri Naukari on omaääninen esikoiskirjailija. Janne Myllymäki

Anuirmeli Sallamo-Lavi

Katri Naukari

Yhden puun tuho

WSOY 2021. 328 s.

Katri Naukarin (s. 1984) esikoisromaanissa Yhden puun tuho puun tuhoutuminen on autenttinen tapahtuma, jonka voi lukea myös metaforana. Kirjan päähenkilön isä on riistänyt itseltään hengen, ja tytär tunnistaa saman tuhovietin itsessään. Hän sukeltaa syvälle nahkoihinsa mutta myös sukunsa nahkoihin, ymmärtää niin ylisukupolvisen trauman kuin lopulta irtipäästämisenkin merkityksen. Ei toisesta voi huolehtia, ellei ihminen halua pitää huolta itsestään.

Ikävään, suruun ja luopumiseen nivotaan koko sukupolven angsti ympäristön tilasta, lentomatkustamisen ristiriitaisuudesta, täydellisen pepun ja oikeanmerkkisen käsilaukun tavoittelusta. Kertoja kuljettaa lukijansa turhautumisen ja raivon vallassa erilaisille areenoille, joilla vihaa pitäisi voida vapauttaa rakentavasti.

Esikoisromaaniksi kirja on rohkea, erilainen.

Romaani on terävää sukupolvianalyysia 80-luvulla syntyneen kynästä. Samalla kirja on kuitenkin raskaslukuinen. Rikkinäinen luontoyhteys on punottu muiden kertojan mieltä kuohuttavien ja hänelle syyllisyyttä aiheuttavien seikkojen oheen esteettiseksi kudelmaksi.

Ensimmäiset sata sivua odotan, milloin tarina lähtee lentoon. On pakko hengähtää, plarata sivuja eteenpäin ja hyväksyä, ettei se ehkä lähdekään, ei ainakaan odottamallani tavalla.

Yhden puun tuho on ajatusvirtaa, ajankuvaa, eskapismia koronakurimuksesta tai ehkä jo sitä edeltäneestä yltäkylläisyyden ajasta. Osin se on kuin päiväkirjamaista tilintekoa.

Naukari on sisällyttänyt teokseensa varsin kattavan lähdeluettelon. Hän pudottelee tietokirjailijoiden ja estetiikan tutkijoiden nimiä, poimii näiden teksteistä kiinnostavia helmiä ja sirottelee niitä sinne tänne.

Kirja on kuin taide-elokuva, jossa ei puhuta sanaakaan. Tunnelmia luodaan nimenomaan kuvilla, väreillä, äänillä. Vesi on väkevä symboli, jonka vihreys piirtyy silmien verkkokalvoille ja jää väräjämään suljettujen silmäluomien taakse vielä kirjan takakannen sulkeuduttua, mutta kokemus jättää lukijan ilmaan.

Esikoisromaaniksi kirja on rohkea, erilainen. Se on kuin asetelma, jota voi tarkastella monessa eri valossa. Ydinviestiksi nousee ainakin se, että joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.

Kieltä Naukari osaa kyllä käyttää. Toivoakseni seuraavassa teoksessa nähdään myös runsasta ja värikästä dialogia. Repliikitön tarjoilu on liian kuivakkaa minulle. Pisteet kuitenkin esikoisromaanin omaäänisyydestä.

Kommentoi

Mainos: Pieksämäen kaupunki tuulipuisto

Itäisen Suomen suurin tuulipuisto rakentuu Pieksämäelle

Mistä tänään puhutaan?

Uutiskirjeen tilaajana saat joka päivä toimituksen valitsemat kärkiuutiset - tilaa nyt!

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut