Kiitos, että olet tilaajamme! Olet mukana turvaamassa laadukkaan journalismin tulevaisuutta ja saat parasta keskisuomalaista uutispalvelua.

Ensimmäinen Pahkasika kopioitiin salaa – suomalainen huumorilehdistö aloitti 150 vuotta sitten

Vuoden 1948 Joulukärpäsen tirisevän kannen teki pilapiirtäjä ja graafikko Pauli Soisalo. Tuntematon

Jussi Virratvuori

Suomenkielisen pilalehdistön historia alkaa vuodesta 1871, jolloin tammikuun 11. päivä fennomaanit saivat sensoreilta luvan julkaista ensimmäisen Weitikka-lehtensä. Koska into oli suomenmielisillä journalisteilla kova, he päättivät keskittyä rienaamaan ja pilkkaamaan muita Suomessa ilmestyneitä sanomalehtiä. Lehti mainosti itseään lupaamalla tarjota lukijoilleen ”pilkkapuheita ja hullutuksia” ja lupasi olla ”ehkäpä koko maailman paras lehti”.

Joka toinen lauantai ilmestynyt Weitikka herätti kiivasta vastustusta erityisesti ruotsinkielisten, liberaalien sekä suurruhtinaskunnan byrokraattien keskuudessa. Siis niiden keskuudessa, joita lehti pilkkasi. Ei siis ihme, että lehdestä tuli sensuurin silmätikku ja Weitikan vastaava toimittaja Oskar Gröneqvist joutui tiukasti puolustamaan julkaisuaan. Kun yksi numeroista kiellettiin kokonaan, toimittajaksi vaihtui Gustaf Ticklén.

Weitikan historia jäi lyhyeksi. Liian räävittömäksi koetun lehden julkaiseminen päättyi jo vuonna 1872 painoasian ylihallituksen päätöksellä. Lehteä ennätettiin julkaista yhteensä 30 numeroa. Vastuutoimittaja Ticklén yritti herättää Weitikan henkiin vielä vuonna 1873, mutta viranomaiset estivät hankkeen. Joka tapauksessa suomenkielisen pilalehdistön historia oli alkanut – ja vain 40 vuotta maailman ensimmäisen pilalehden, ranskalaisen La Caricaturen, jälkeen.

Ensimmäinen suomenkielinen pilalehti Weitikka oli kansikuvaltaan aina samanlainen. Tuntematon

Suomenkielisiä ja -mielisiä huumorilehtiä syntyi Weitikan jälkeen, tosin suurin osa julkaisuista jäi muutaman numeron kestoisiksi. Kotimaisia huumorilehtiä julkaistiin eniten 1900-luvun alussa. Suomen kieli vapautui ruotsalaisuuden paineesta ja muutenkin elettiin historiallista murrosaikaa, jossa oli aihetta ivaan, rienaan ja pilkkaan.

Suomen kielen aseman vakiintuminen vei pohjaa fennomaanisilta pilalehdiltä ja myös itsenäistyminen vaikutti lehtien menekkiin. Venäläisen sensuurin loppuessa sana vapautui tavallisissakin sanomalehdissä, eikä erityisille huumorijulkaisuille ollut tarvetta.

Kansalaissodan jälkeinen aika ei naurattanut juuri ketään, joten huumori ei kukkinut varsinkaan työväenliikettä lähellä olevissa pilalehdissä. Poliittinen pilalehdistö taantui muutenkin Suomessa 1930-luvulle tultaessa. Syynä olivat sekä väkinäinen konsensus että äärivasemmistoon kohdistettu sensuuri.

Muutamat huumoriin erikoistuneet lehdet sinnittelivät aina sotavuosien ylitse, jolloin huumori siirtyi yhdeksi tavalliseksi osaksi aikakausi- ja sanomalehtien harjoittamaa journalismia. Myös radion yleistyminen kurjisti painetun huumorin asemaa, kun Yleisradio toi 1950-luvulla ohjelmistoonsa sketsit ja hupailut.

Sarjakuvapiirtäjä ja kuvittaja Asmo Alho loi kannen vuoden 1957 Lipeäkalaan. Tuntematon

Sodanjälkeisen ajan suosituin pilalehti oli Suomen Aikakauslehdentoimittajain Liiton jouluisin julkaisema huumorin vuosikirja Lipeäkala, joka ilmestyi vuosina 1926–63. Lehti sisälsi niin kuvallista kuin sanallistakin huumoria, mutta sen parasta antia olivat pakinat.

Lipeäkalan rinnalla sinnitteli aina 1970-luvulle saakka Arijoutsin (pakinoitsija-kirjailija Heikki Marttila) kokoama Joulupippuri (1947–74) sekä Veli Giovannin (toimittaja Hillari Viherjuuri) toimittama ja Otavan kustantama Joulukärpänen (1927–67). Mielenkiintoista näissä kolmessa pitkäaikaisessa huumorilehdessä oli se, että niiden julkaiseminen keskittyi joulunaikaan. Sisältönsä osalta niissä ruodittiin ivallisesti niin politiikkaa, julkisuuden hahmoja kuin maailman makaamistakin.

Mielenkiintoinen yksittäinen huumorilehti oli Eino S. Revon päätoimittama Veitikka, joka oli nimensä osalta kunnianosoitus ensimmäiselle suomenkieliselle huumorilehdelle. Erinomaisen ilkikurisen lehden ensimmäinen numero ilmestyi lokakuussa 1960, ja se oli kansikuvaansakin myöten melkoisen haasteellinen – varsinkin tästä ajasta tarkastellen. Henrik Tikkasen piirtämän kansikuvan voisi kuvitella hyvinkin olleen kirvoittamassa Veikko Huovista kirjoittamaan erästä novellia, jonka hän julkaisi teoksessaan Rasvamaksa (1973). Novellissahan Tansaniassa työskentelevä suomalainen kehitysapulainen Kristian Pörhönen päätyy ihmissyöntiä harrastavan sissipäällikön pataan. Niin – ja antoihan Kainuun hymytön humoristi Adolf Hitler -kirjansakin nimeksi Veitikka! Sen sijaan kunnianhimoisen Veitikka-lehden ilmestyminen loppui, kun lehden päätoimittaja Repo valittiin Yleisradion pääjohtajaksi 1964.

Suuri voitonmaksimointinumero (nro 10) vuodelta 1981 oli kooste aiemmista lehdistä ja lanseerasi kansalle Pahkasian kestosymbolin, propellihatun. Tuntematon

1970-luvulle tultaessa jokaisen kodin olohuoneen nurkkaan ilmestynyt televisio mullisti kaiken, myös painetun humoristisen sanan. Ilkamointi siirtyi kuvaputkelle, jossa ironiset ilmiöt ja satiiriset sisällöt saatiin esitettyä näyteltyinä. Suomalaisen huumorilehdistön aika oli ohi – vai oliko sittenkään?

Ei ollut. Kolme itävantaalaisen Hakunilan yhteiskoulun lukiolaista pohti kevättalvella 1975, että painetulle suomenkieliselle huumorille saattaisi olla tilausta. Nuoret herrat Jukka Mikkola, Markku Paretskoi ja Paul Öhrnberg lainasivat luvatta käsikäyttöistä vahakopiokonetta ja monistivat sillä tekemänsä lehden, jonka 100 kappaleen painos kaupattiin muille lukiolaisille toukokuun lopussa. Julkaisun piti olla kertaluontoinen, mutta kun lukijat halusivat lisää, niin nuorukaiset päättivät vastata kutsuun. Pahkasika oli syntynyt.

Älykästä, älyvapaata, pääasiallisesti lukiolaisia sekä yliopisto-opiskelijoita viehättänyt Pahkasika-huumori levisi laajalti ympäri Suomen. Outojen kuvitettujen juttujen, gonzojournalismin sekä sarjakuvan sekoitus vetosi monenlaisiin lukijoihin ja kirjoittajiin. Lehteä olivat tekemässä ja avustamassa muiden muassa Juha Ruusuvuori, Simo Frangén, Pasi Heikura ja Taina West.

Paretskoin päätoimittamia lehtiä ilmestyi 77 numeroa, ja sivuja noissa ivarienallisissa julkaisuissa on yli 6 000. Parhaimmillaan Pahkasian levikki oli 35 000. Lamavuosien sekä internetin leviämisen myötä levikki laski ja lukijat vähenivät. Alkuperäiset lukijatkin olivat jo keski-ikäistyneet ja -luokkaistuneet.

Viimeinen Pahkasika ilmestyi marraskuussa 2020. Päätoimittaja Paretskoin mukaan ”nykymaailmassa Pahkasian kaltainen lehti on tarpeeton”.

Vaan mihinkä Pahkasika karvoistaan pääsi. Lehti on myöhemmin ilmestynyt kokoomakirjoina ja uudelleenpainoksina. Myös kaksi täysin uutta Pahkasikaa on julkaistu joukkorahoituksen turvin. Nyt Markku Paretskoi keskittyy niin sanottujen remasteroitujen uudelleenpainosten tuottamiseen uusille lukijoille. Tai niille, jotka ovat vanhoista Pahkasioistaan ajan saatossa luopuneet. Lehti siis sinnittelee yhä vanhoja juttuja kierrättäen.

Henrik Tikkasen ensimmäiseen Veitikkaan vuonna 1960 piirtämä kansi on todellinen aikalaiskuva. Tuntematon

150 vuoden aikana Suomessa on ilmestynyt satoja huumorilehtiä, joista suurin osa vappu- ja opiskelijalehtiä tai sellaisia, joiden elinkaari on ollut kovin lyhykäinen ja ilmestymiskerrat satunnaisia. Vain 85 noista hilpeistä julkaisuista täyttää aikakauslehden kriteerit.

Jatkossa – kun lukutaito ja yleinen ymmärrys eivät ole enää millään tavalla välttämättömiä ihmiselle – huumorilehdille ei ole mitään tarvetta. Nauramisen aihetta riittää pelkästään kaikessa siinä, mitä ympärillä sattuu ja tapahtuu. Eri asia on se, osaammeko enää nauraa itsellemme ja naurettavuudellemme.

Asmo Alhon rento tulkinta pukin olemuksesta komensi Joulupippurin kantta 1970. Tuntematon

Kommentoi

Mistä tänään puhutaan?

Uutiskirjeen tilaajana saat joka päivä toimituksen valitsemat kärkiuutiset - tilaa nyt!

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut