Hyvä yleisö, rakkaat teatterin ystävät.
Jyväskylän kaupunginteatteri on minulle erityinen paikka, sillä rakkauteni teatteriin syttyi juuri täällä, kun kävin vuonna 1983 katsomassa suurella näyttämöllä esitetyn Zacharius Topeliuksen Lintu sinisen. Teatterin taika otti minut valtaansa välittömästi eikä sen lumo lakannut esiripun laskeuduttua. Ehkä sen vuoksi minusta tuli dramaturgi ja näytelmäkirjailija. Vaikuttavan esityksen tekijöiden lisäksi on kiitettävä Topeliusta, joka kirjoitti satunäytelmänsä sataviisikymmentä vuotta sitten, ja ranskalaiskirjailija Marie-Catherine D'Alnoyta (1652–1705), jonka satuun L'Oiseau Bleu Topeliuksen teos pohjautuu.
Kreivitär D'Alnoy julkaisi oman versionsa tästä eri maiden kansanperinteesta ammentaneesta tarinasta vuonna 1697 ja antoi samalla koko satugenrelle nimen, joka on yhä käytössä suuressa osassa maailmaa. Lintu sinisen sisältävän tarinakokoelman nimi on Contes de fées - Keijujen tarinoita - ja tuosta nimestä muovautui englannin kielen satua tarkoittava sana fairy tale.
Aivan kuten Grimmin veljesten paljon myöhemmin ilmestyneiden teosten kohdalla, madame D'Alnoyn tekstejä ei alunperin ollut tarkoitettu lapsille, vaan esitettäviksi aikansa merkittävillä taidefoorumeilla, kirjallisissa salongeissa. D'Alnoyn tarinoiden erityispiirre, niiden keskusteleva luonne, palveli tuota tarkoitusperää.
Kasvoin itse läntisen ilmapiirin lisäksi neuvostokulttuurin- ja lastenkirjallisuuden piirissä ja ehkä juuri siksi hurmaannuin prinsessasaduista. Neuvostoliitossa kun kuninkallisten parien rakkauselämä ei ollut lastenkulttuurin aiheena erityisen suotava. Minun näkökulmastani prinsessajutut olivat siis varsin vallankumouksellisia. Niiden maailma ei kuitenkaan ollut minulle itsestäänselvä ja tiesin jo varhain, että tytöille on tarjolla paljon muutakin kuin prinssi Uljaan sydämen pyydystämiseen keskittyviä tarinoita. Aivan erityisen viehättynyt olin eläinhahmoisesta Lego-sarjasta, Fabulandista, vaikka tyttö- ja poikaeläinhahmojen toimintamahdollisuudet olivat Fabuland-maailmassa selvät.
Kun Vilma Villakoira imuroi ja Laura Lammas työnsi lastenvaunuja, Paavo Pesukarhu ajoi moottoripyörää ja kaupunkia johti pormestari Leo Leijona. Ratkaisin vähäisen tyttöhahmomäärän ja heidän rajoittuneen toimintapiirinsä muodostaman ongelman tekemällä muutoksia hahmoihin. Piirsin pesukarhulle ripset ja näin hänestä tuli moottoripyörää ajava tyttöpesukarhu. En tiedä, olisinko tehnyt näin, ellen olisi nähnyt lapsuudessani riittävästi esimerkiksi klassiseen neuvostokuvastoon kuuluvia valokuvia traktoristinaisista tai naisista työhaalareissa.
Aivan kuten rakastetut sadut ovat sukupolvelta toiselle kantavia ja eri ikäpolvia yhdistäviä kokemuksia, myös sukupuoliroolit ovat samanlaisia tarinoita, joihin me kasvamme ja joihin meidät kasvatetaan. Niiden kyseenalaistaminen ja uudelleen kirjoittaminen vaatii sen tiedostamista, että ne eivät ole muuttumattomia vakioita. Jos jopa satujen yleisö voi vuosisatojen myötä vaihtua aikuisista lapsiin, ei ole mitään syytä sille, etteivät tarinat voisi muuttaa olomuotoaan sellaiseksi, että ne heijastavat aikansa tarpeita.
Topelius kirjoitti tarinansa Välimeren ja Lähi-Idän maisemiin. Eksotisoinilla on toki ongelmallinen historiallinen painotaakkansa nykypäivästä katsottuna, mutta tarinan sijoittaminen näille alueille oli maantiedon opetusta aikana, jolloin harva matkusti kotikyläänsä kauemmas. Saduilla oli sivistävä funktio samalla kun lapset oppivat niiden kautta hyvän ja pahan dilemmasta ja muista eettisista kysymyksistä. Teatterin ja tarinoiden tehtävä ei ole muuttunut: ne auttavat yhä eri ikäpolvia käsittelemään monimutkaisia ihmisyyttä koskevia ristiriitoja ja muovaavat maailmankuvaamme, käsityksiämme sukupuolirooleista. Topeliuksen ja madame D´Alnoyn sininen lintu kehoitti uteliaisuuteen ja totuuden etsimiseen, sillä näissä tarinoissa lintu oli totuudellisen viestin kantaja valheiden keskellä.
Kun ajattelee tätä sinisen linnun merkitystä ja sitä, että tarina tunnettiin eri puolilla maailmaa jo ennen kuin madame D'Alnoy kirjoitti siitä oman versionsa, voisi kuvitella että sosiaalisen median pikaviestipalvelu Twitter olisi valinnut ikoninsa juuri sen alkuperäismerkitysten vuoksi.
Twitterin sinisen visertäjän syntytarina on kuitenkin toinen. Yksi palvelun perustajista, bostonilainen Biz Stone, kuuli lapsena jatkuvasti sanaa bird, lintu. Aikuiset puhuivat silloin Larry Birdistä, bostonilaisjoukkueessa pelanneesta legendaarisesta koripallon pelaajasta, ja Biz Stone halusi kunnioittaa lapsuutensa idolia nimeämällä Twitterin linnun Larry the Birdiksi. Näin Twitterin menestystarinasta tehtiin entistä vahvemmin amerikkalainen menestystarina. Jos Twitterin visertäjän merkitystä olisi syvennetty taustoittamalla tarinaa laajemmin, logon merkitys olisi liitetty myös muihin mantereisiin ja ranskalaiseen naiskirjailijaan - ja se olisi tehnyt Twitterin tarinasta jo vähän toisenlaisen. Nyt internet on tulvillaan analyysejä siitä, miten Twitterin lintu vertautuu Larry Birdin pelaamistyyliin.
Se, ettei Twitter ole halunnut laajentaa ikoninsa merkityksiä huomattavasti vanhempiin ja laaja-alaisempiin sinisen linnun merkityksiin, kuvastaa hyvin tietoteknisen alan historiatietoisuuden kapeutta, ja tämä asenne vaikuttaa meidän jokapäiväiseen elämäämme, sillä historiatietoisuuden näkymättömyys IT-alalla ylläpitoo sen sukupuolivinoumaa.
Google, Facebook ja Microsoft ovat maailman arvokkaimmiksi listattuja yhtiöitä. Kaikki nuo yritykset perustuvat tietotyölle, jota vielä muutama vuosikymmen sitten pidettiin ainoastaan tyttöjen työnä. Aikana, jolloin sininen lintu viittasi ensisijaisesti naiskirjailijan kirjoittamaan satuun, minustakin olisi voinut tulla analyytikko, koodari tai reikäkorttityttö, sillä tietokoneiden pariin etsittiin tuolloin myös taiteellisesti lahjakkaita ihmisiä. Koska musiikillisuuden katsottiin tarkoittavan soveltuvuutta alalle, pianonsoittovuoteni olisivat taanneet välittömästi työpaikan alalla, jossa virheiden teko oli yhtä epäsuotavaa kuin pianistille väärän nuotin soitto. Vastaavasti miehiä, jotka tänä päivänä työskentelevät tietotekniikan parissa, ei samoihin työtehtäviin olisi huolittu, tai he eivät olisi edes hakeutuneet tietokoneiden pariin.
Siitä huolimatta IT-ala on nykyään miesten tanner. Vaikka Suomi pärjää hyvin kansainvälisissä tasa-arvotutkimuksissa, Euroopan Unionin mittauksessa Suomi on yksi Unionin huonoimmin sijoittuneista valtioista työmarkkinoiden segregaation suhteen, sillä maamme työpaikat ovat vahvasti jakautuneet miesten ja naisten aloihin. Jos tyttöjen puuhaksi määritelty ala muuttui niin nopeasti miesten kentäksi, tilanteeseen voi vaikuttaa, sillä tässä muutoksessa ei ollut mitään "luonnollista". Se ei ollut vahinko tai sattuma, vaan tietoinen alan päättävien tahojen luotsaama käänne, jonka seurauksena ala menettää nyt puolta maailman väestöä edustavan potentiaalin.
IT-alan sukupuolivinouma juontaa juurensa jo 1800-luvulle, mutta sitä vauhditti toisen maailmansodan aika, jolloin ensimmäiset merkittävät tietokoneet syntyivät sodankäynnin tarpeisiin. Aika oli teknisen kehityksen voittokulkua ja vuonna 1945 Yhdysvalloissa valmistunut uraa uurtava ENIAC-tietokone nosti julkisuuden valokeilaan sen suunnittelijamiehet. ENIAC:ia käyttivät kuitenkin pitkään anonyymeiksi jääneet naiset, sillä työikäisiä miehiä tarvittiin rintamalla. Matematiikan laitoksilta löytyi runsaasti opettajiksi suuntautuvia naisopiskelijoita ja heitä riitti myös ohjelmointityöhön, jonka myöhempää merkitystä ei vielä ymmärretty. Tilanne oli sama muuallakin maailmassa. Vuosina 1943–1945 kehitetty Colossus-tietokone työllisti Iso-Britanniassa tuhansia naisia: heitä oli yli 80-prosenttia Colossuksen tarvitsemasta työvoimasta. Näiden naisten panos jäi pitkäksi ajaksi hämärän peitoon, sillä sotaponnistelujen parissa työskentelevät sitoutuivat vaitioloon ja aivan erityisesti se koski tietotekniikkaa. Niinpä tietokonenaiset eivät voineet mainita ansioluettelossaan sitä, mitä he oikeasti olivat tehneet sotavuosina, vaan ilmoittivat työhaastatteluissa työskenneelleensä silloin sihteereinä. Heidän työpanoksensa jäikin salaisuudeksi 2000-luvulle asti, jolloin asiaa koskevien virallisten raporttien salassapito loppui. Kiitosta he olivat sitä ennen saaneet epäsuorin ilmauksin ja vain Colossuksen parissa työskennelleet tiesivät, keitä Winston Churchill tarkoitti, kun hän kiitti puheissaan "kultamunia munivia hanhia, jotka eivät koskaan kaakattaneet". Vaikenemisen vuoksi näiden naisten sankaritarinoista ei tullut yhtä lukua toisen maailmansodan valtavassa mytologiassa.
Naisten työpanoksen osuus tietotyön historiassa on jäänyt pimentoon myös muista syistä. Tietokoneiden parissa työskentelyä pidettiin pitkään niin arvottomana puuhana, ettei se herättänyt kiinnostusta kirjailijoissa, näytelmäkirjailijoissa tai käsikirjoittajissa ennen kuin aivan vastikään, ja vieläkin hyvin kapea-alaisesti. Tietotekniikan puolella sen historia naisten kenttänä on jäänyt marginaliaan, koska menestystarinat harvemmin kertovat anonyymeiksi jääneistä henkilöistä tai aiheista, joita ei pidetä tärkeinä, eikä sellaisilla epäseksikkäillä jutuilla valloiteta maailmaa. Alunperin mielikuvat tietotekniikka-alasta olivat nimittäin hyvin toisenlaisia kuin tänä päivänä. Alaan liittyvässä markkinoinnissa, visuaalisessa kuvastossa, uutisoinnissa ja työhaastatteluissa oli kuitenkin yritettävä kertoa, mistä tässä uudessa toimessa oli kyse ja millaisia ihmisiä haluttiin palkata. Työtehtävien määrittely osoittautui yllättävän hankalaksi. Koska suuri yleisö ei ymmärtänyt, mistä oikein oli kyse, analogioita haettiin tehdas- ja toimistotyöstä. Vaikka työvoiman tarve oli valtava, kulut haluttiin pitää aisoissa, ja siksi alalle etsittiin nimen omaan matalapalkkaista väkeä – naisia.
Tietotyön naisistumista edisti maailmansotia edeltänyt, teollista vallankumousta seurannut toimistoindustralisaatio, joka petasi tietoteollisuuden naisvaltaisuutta. Kaikille näille teollistumisen eri vaiheille on yhteistä se, että ne perustuvat matalapalkkaisten naisten työpanokselle. Myös toimistotyössä tapahtui samanlainen ammattien sukupuolittuneisuuden muutos kuin myöhemmin tietotekniikassa. Me kaikki olemme varmasti nähneet historiallisia elokuvia, joissa miestoimistotyöntekijät kumartuvat öljy- tai kaasulampun valossa kirjoituspöytiensä ääreen. Kirjanpito ei ollut tuolloin naisten alaa. Toimistoihin vähitellen rantautuvat koneet kuitenkin muuttivat asian eikä toimistotyötä enää nähty erikoisosaamista ja älyllistä panosta vaativana alana, jolloin sen katsottiin soveltuvan yksinkertaisimmille sieluille, erityisesti valkoisille keskiluokan naisille. Juuri viktoriaanisen ajan toimistoissa yleistyvä näky ja lehdistössä toistuva kuva naisesta ja kirjoituskoneesta assossioi tietokoneen naisiin. Se auttoi luomaan mielikuvan automatisaatiosta naisvaltaisena työnä: se yhdisti naiset, näppäimet ja nappulat. Konekirjoittajat ja sentraalisantrat edustivat aikansa nuorille, naimattomille naisille ihanneammattia. Kunniallisia naisille soveltuvia palkkatöitä ei liiemmin ollut perinteisen opettajan työn lisäksi aikana, jolloin naisten yleisin ammatti oli palvelija. Siksi naiset ottivat toimistopestit vastaan riemurinnoin - aivan kuten kohta perässä seuraavat operaattorien, analyytikkojen ja ohjelmoijien työpaikat.
Tietotekniikka-alan hierarkiassa alimpana oli reikäkorttityttöjen armada, joka ensin yhdistettiin myös tehdastyöhön. Ensimmäisen polven tietokoneet olivat äänekkäitä, valtavan kokoisia ja niitä käytettiin rakennuksissa, joita ei lähtökohtaisesti ollut tarkoitettu tietokonehalleiksi. Ilmastointia ei ollut. Sen sijaan melua ja hikeä riitti tiloissa, joissa työskenteli satoja naisia. Aikansa valokuvissa nämä tietotyöläiset ovat usein sonnustautuneita suojahaalareihin. Kun yrittää kuvitella tuon ajan tietotekniset työolosuhteet, pystyy helposti kuvittelemaan, miten nuo uudet laitteet olivat yhdistettävissä matalapalkkaiseen tehdastyöhön, johon ei haettu korkeasti koulutettuja ihmisiä ja jossa urakehitys oli rajoitettu. Vuorotyö vahvisti mielikuvaa, samoin työolosuhteiden vuoksi leviävä tuberkuloosi. Tietokone vaikutti kuin Kehruu-Jennyltä. Reikäkorttityöhön koulutettiin myös Suomessa kuulovammaisia, sillä lävistyskoneiden aiheuttama melu oli työtehoa alentava tekijä. Kuulovammaisten palkkaaminen työhön oli edullinen vaihtoehto, sillä äänieritystöitä ei tarvittu, ja suomalaisessa testissä todettiin, ettei kuulovammaisten suorittamassa työnlaadussa ollut mitään valitettavaa verrattuna kuuleviin "kanssasisariin". Kuurous oli pikemminkin alalle suositus.
Kun toinen maailmansota loppui, naiset joutuivat monilla aloilla jättämään työnsä, jotta sodasta palaavat miehet työllistyisivät, mutta tietotekniikan parissa näin ei käynyt. Veteraaneilla ei ollut kokemusta tietotyöstä, joten naiset saivat jatkaa alalla. Naisohjelmoijat puolestaan rohkaisivat toisia naisia alalle korostaen tietotekniikan soveltuvuutta heille. Koodi esiteltiin kuin neuleohjeena, ruokareseptinä tai ristikkojen ratkomiseen verrattavana tehtävänä. Tietojenkäsittelytieteen edelläkävijä ja ohjelmoija Grace Hopper vertasi koodausta päivällisten järjestämiseen. Koska ohjelmointia luonnehdittiin naisten perinteisen viitekehyksen kautta, sen katsottiin olevan naisille "luontaista". Uusien ammattien työtehtävät olivat jäsentymättömän liukuvia ja vaativammaksi katsottua koodaamista kuului myös tietokoneoperaattorien työhön, eikä se ollut vierasta reikäkorttityöillekään. Mutta jos heillä oli kykyä ja halua kehittyä ohjelmoijana, tie nousi yleensä pystyyn, sillä ohjelmoijan ammattinimike tarkoitti korkeampaa palkkaa ja edellytti myöhemmin sitä vastaavaa muodollista koulutusta. Taitavista lävistäjistä ja operaattoreista oli pulaa, joten siirtyminen vaativampiin työtehtäviin ei kohdannut rohkaisua. Samaan aikaan naisten teknisen osaamisen arvostus koki tietokoneiden myyntiä palvelevan inflaation. Esimerkiksi Iso-Britannia edisti tietokonemyyntiään maailmanlaajuisesti. Koska itse koneet olivat kalliita, myynninedistämistyössä oli tehtävä selväksi, että ne olivat hinnastaan huolimatta kustannustehokkaita, sillä niiden käyttäjiksi soveltui edullinen naistyövoima. Näin myytiin samalla ajatus tietynlaisesta työkulttuurista. Tietokonemainoksissa ja - esitteissä näytettiin koneiden parissa työskenteleviä, nimettöminä esiintyviä naistyöntekijöitä. Myöhemmin tätä kuvastoa tosin tulkittiin niin, että kuvien naiset eivät suinkaan koodanneet tai käyttäneet tietokoneita, vaan olivat esteettistä vetovoimaa lisääviä malleja.
Ihmisten mielissä tietokoneet yhdistyivät naisten pätkätyöhön ja tietokoneita nimettiin naistenlehtien tavoin esimerkiksi Susieksi, Betsieksi ja Sadieksi. Koska naisten oletettiin naimisiin menon jälkeen jäävän kotiin hoitamaan lapsia, tähän ideaalityöhön ei sisältynyt etenemismahdolisuuksia tai palkankorotuksia. Miesten taas oletettiin elättävän perheensä eikä heitä juuri eksynyt niukan elannon tarjoavalle alalle. Kysyttäessä siitä, miksi ala ei kiinnostanut heitä, he määrittelivät tietotekniikan ammatilliseksi perähikiäksi tai uralliseksi umpikujaksi. Monissa maissa naimisissa olevien naisten työn esteenä oli avioliittolaki, joka piti huolta siitä, että aviosäädyn muutos johti irtisanomiseen. Rouvia ei voitu palkata - siksi tietotyö katsottiin aina väliaikaiseksi työpaikaksi.
Kehitys oli samansuuntainen aatemaailmoiltaan täysin toisenlaisissa maissa. Esimerkiksi Neuvostoliitossa tietotekniikka ja ohjelmointi olivat vähiten ideologian raskauttamia aloja ja näin ollen sitä pääsivät opiskelemaan sellaisetkin nuoret, joiden tausta oli epäilyttävä, kuten juutalaiset. Ohjelmointiopiskelijoista miltei kaikki olivat naisia ja toisin kuin lännessä naiset saivat olla mukana rakentamassa tietokoneita.
60-luvulle tultaessa IT-alan naisistumisesta oli tullut sen kehitystä estävä ongelma. Koska johto- ja myyntitehtävät kuuluivat miehille, näille paikoille oli palkattava miehiä muualta, sillä alan sisällä heille ei ollut luontevia urapolkuja, ja niinpä johdosta ja myynnistä puuttui tietoteknistä osaamista. Ongelmasta kasvoi niin suuri, että olemattomien urapolkujen stigmatisoiva ala päätettiin tietoisesti määritellä uudelleen. Siitä oli tehtävä erikoisosaamista ja akateemista koulutusta edellyttävä insinööritiede, vaikka vain vähän aikaisemmin menestyksekkäimmät koodaritiimit saattoivat muodostua sellisteistä, reikäkorttitytöistä, matemaatikoista ja satunnaisista käytäviltä tempaistuista assistenttitytöistä ilman yhtään insinööriä. IT-alan miehistyminen oli seurausta konkreettisesti päätöksestä tehdä alasta miesvaltainen - aivan kuten aikaisemmin tämä täysin uusi ala oli tietoisesti muovattu naisvaltaiseksi.
Paradigman muutos johtui myös siitä, miten teknologinen tulevaisuus alettiin ymmärtää ja siitä, millaisiin tehtäviin tietokoneiden nähtiin yltävän. Kun koneita ei enää pidetty vain eräänlaisina suurina lasku- tai kirjoituskoneina, vaan hallintotyökaluina, käsitys itse tietotyöstä muuttui. Siitä tuli erikoisosaamista edellyttävä liiketoiminta-ala, jonne naisia ei enää kaivattu alentamaan sen arvoa. Vuonna 1968 pidettiin Saksan Garmischissä kansainvälinen konferenssi, jossa hahmoteltiin uutta lähestymistapaa alalle ja annettiin lähtölaukaus nopeasti yleistyvälle sanalle: ohjelmistoinsinööri. Insinööritaidon analogia ei suinkaan ollut itsestäänselvä, sillä ennen sen valikoitumista alan ammattimääreeksi vertauskuvia etsittiin lääketieteestä, arkkitehtuurista, ilmailusta, keittotaidosta ja kirjanpidosta. IT-alasta olisi siis voinut tulla tietolääketiede, tietokirjanpito tai koodikokkauksen jalo taito. Mutta insinööritiede oli jo lähtökohtaisesti miesten alaa ja tietotyöhön kaivattiin juuri maskuliinista viitekehystä. Garmischin konferenssissa ei ollut läsnä yhtään naista.
Kun alan laitoksia ryhdyttiin muodostamaan yliopistoille, ohjelmoinnin miesvaltaistuminen sai vauhtia ja sen arvonnosto erikoistumista vaativaksi osaamiseksi oli onnistunut. Insinööreille myös maksettiin enemmän ja siksi miestyöntekijöitä oli helpompi houkutella mukaan. Urallinen umpikuja oli muuttunut menestyksen valtatieksi.
Naiset, jotka tässä murroksessa pysyivät alalla, joutuivat usein turvautumaan naiskirjailijoille tuttuihin metodeihin. Mikäli naisohjelmoija työskenteli kotoa käsin hoitaessaan samalla lapsia, hän saattoi soittaa työpuheluidensa taustalla äänitteitä, joista kuului toimistotyön ääniä. Jos naisohjelmoija muutti nimensä miehen nimeksi, hänen työkirjeisiinsä ja soittopyyntöihinsä vastattiin paremmin. Monet tietotyön naisammattilaiset päättivät salata aviosäätynsä ja vakiintuneissa suhteissa olevat jättivät menemättä naimiisin valiten mieluummin virallisesti "vanhapiian" statuksen tai tuolloin kyseenalaisen avoliiton pystyäkseen jatkamaan työtään. Toisinaan kävi niin onnekkaasti, että aviomies oli samalla lalla, jolloin vaimon saatettiin antaa jatkaa koodaustaan kotoa käsin.
Kotitietokoneiden rantauduttua 1980-luvulla poikien huoneisiin ala alkoi muuttua yhä saavuttamattomammaksi tytöille. Kotimikroja markkinoitiin aktiivisesti pojille eikä tyttöjen suosikkilelujen, kuten meikkipäiden, vaaleanpunaisten vatkainten tai muovisten kassakoneiden vierelle luotu pinkkejä leikkimikroja huolimatta siitä, että vain vähän varhaisempien tietotyömielikuvien perusteella näin olisi voinut tehdä. Vaikka tytöt hakeutuivat yhä opiskelemaan ohjelmointia, kotimikrojen kanssa jo vuosia touhunneet pojat olivat heitä edellä eikä opintoja enää aloitettu samalta viivalta. Samalla perhetaustan merkitys vahvistui, sillä värilliset perheet olivat usein valkoisia vähävaraisempia ja kone oli kallis hankinta. Tietotekniikka profiloitui valkoisten poikien kentäksi ja vallalla yhä oleva stereotypia nörttipojasta oli syntynyt. Se mielikuva on neromyytin ja hullun tiedemiehen tuorein manifestaatio. Tietokonevelho ja -nero ovat ilmaisuja, jotka rantautuivat moniin kieliin ja sulkivat tytöt pois tältä uudelta nerouden saralta.
Sittemmin Linda Liukas on edistänyt naisten, tyttöjen ja tietokoneiden asiaa lastenkirjoillaan ja verkostoitumisaloitteillaan. Hän on myös tuonut esille kotimaisia, historian hämärään jääneitä reikäkorttinaisia. Kirjailija Stieg Larssonin maailmanmenestykseen noussut kirjasarja toi suuren yleisön tietoisuuteen hakkeri Lisbeth Salanderin. Nämä valonpilkahdukset eivät kuitenkaan voi yksinään muuttaa popularikulttuurin virtaa, joka tykittää eteemme päivittäin lisää alaa koskevia stereotypioita. Korkeakulttuurin tarinoissa IT-ala puolestaan loistaa poissaolollaan.
Kulttuurin puolella neromyytin purkaminen aloitettiin aikapäiviä sitten ja taiteen toisen sukupuolen historiasta on julkaistu lukuisia suurelle yleisölle suunnattuja teoksia. Jokainen niistä on osaltaan avannut kulttuurihistorian sukupuolivinoumaa ja tuonut esille rakenteita, jotka ovat joko estäneet naistaiteilijan ammatin harjoittamisen tai jättäneet heidät pimentoon. Kulttuurikenttä kehittyy nojaten historiatietoisuuteen ja ilman sitä tasa-arvo on mahdotonta. Mutta ei historiasokeus ole vain IT-alan ongelma. Kulttuuriala voisi tahtoessaan osallitua IT-alan sukupuolivinouman murtamiseen yksinkertaisesti kirjoittamalla sen historiasta esille naisia, luomalla heille puherooleja ja uudelleenkirjoittamalla vanhoja tarinoita. Tähän mennessä Uuno Turhapuron tarinaa ei ole päivitetty 2000-luvulle. Uuno Turhapuro-elokuvissa Elizabeth Turhapuro käy töissä, mutta hänen ammattiaan ei mainita, joskin hän ehkä näyttää toimistotyöntekijältä. Jos ajattelee 1970-luvun naisten tyypillisiä työnkuvia, on täysin mahdollista, että Elizabeth Turhapuro työskenteli tietokoneiden parissa, ja taustansa vuoksi hänellä oli varmasti myös riittävä koulutus ohjelmoijan ammattiin.
Minun oli lapsena helppo uskoa kirjailijan uravalintaan, sillä Suomen kirjallisuudessa naiset ovat ottaneet kirjoittavan roolin alusta alkaen. Kulttuurikaanoniimme kuuluu naisten kirjoittamia klassikkonäytelmiä ja heidän teostensa myötä tasa-arvosta ja sosiaalisista kysymyksistä on tullut suomalaisuuden kantavia tarinoita. Ei siis mikään ihme, että tänä päivänä kirjailijoistamme yli puolet ovat naisia.
Mutta fiktiivisten henkilöiden ammattien kirjo on yllättävän suppea. Romaaneissa, elokuvissa ja tv-sarjoissa vilisee toimittajia ja kirjailijoita huolimatta siitä, että fiktion ulkopuolella nämä ammatit ovat varsin harvinaisia. Jopa elämäkertaromaanit keskittyvät naiskirjailijoihin- tai muiden alojen naistaiteilijoihin tai nimeltä tunnettuihin suurnaisiin. Vaikka kaanonin ulkopuolelle jääneiden naistaiteilijoiden esiintuominen on tärkeää, on pakko kysyä, miten yksi edellisten vuosikymmenten yleisimmistä naisten aloista, tietotekniikka, on voinut unohtua jopa meiltä? Miksi emme pidä sitä riittävän tärkeänä eli tarinan arvoisena?
Kutsun tätä ongelmaa ammattikuntani laiskuudeksi, sillä itselle vieraisiin ammatteihin perehtyminen edellyttää perinpohjaista taustatyötä. Vastuu sukupuolivinouman muuttamisesta kuuluu kuitenkin myös alalle, joka luo maailman tarinat. Koodilla ei ole sukupuolta sen enempää kuin tekstillä, mutta ilman tarinoiden konkretisoimia esikuvia sukupuolivinoumaa ei voi muuttaa. Minna Canthin sanoihin on helppo yhtyä: "Kun naiset ovat suljetut riveistä pois, on silloin toinen puoli ihmiskuntaa lamassa, ja luonnollisesti toinenkin puoli semmoisesta epäsuhtaisesta tilasta kärsii. "