Kiitos, että olet tilaajamme! Olet mukana turvaamassa laadukkaan journalismin tulevaisuutta ja saat parasta keskisuomalaista uutispalvelua.

Kirja-arvio: Sadan vuoden vallankumous – Orlando Figesin teos tiivistää Neuvostoliiton historian suureksi vallankumoukseksi, joka päättyminen jätti jälkeensä tyhjiön

Orlando Figes on tehnyt tiiviin paketin Venäjän vallankumouksen historiasta. Siltala

Riikka Muhonen

Orlando Figes

Vallankumouksen Venäjä 1891–1991

Suom. Kalevi Suomela.

Siltala 2021, 377 s.

Orlando Figes on lontoolainen historian professori, jolta on aiemmin suomennettu Stalinin vainoja käsittelevä teos Kuiskaajat. Ihmiskohtaloita Stalinin Neuvostoliitossa (Siltala, 2011).

Kansainvälisesti hänen tunnetuin teoksensa lienee lähes tuhatsivuinen järkäle A People’s Tragedy. The Russian Revolution 1891–1924 (Penguin, 1998). Nyt suomeksi ilmestynyt Vallankumouksen Venäjä 1891–1991 ammentaa vahvasti tekijänsä aiemmasta tuotannosta, vaikka aikajanaa on kasvatettu käsittämään koko Neuvostoliiton historia.

Figesin narratiivissa Suomi on vain yksi Venäjän imperiumiin kuuluvista itäisen Euroopan alueista.

Figes aloittaa vallankumouksen tarinan vuoden 1891 nälänhädästä ja sen aiheuttamista levottomuuksista. Aiemmassa historiantutkimuksessa on nostettu esiin muitakin mahdollisia vuosilukuja vallankumouksen alulle.

Esimerkiksi vuoden 1905 verisunnuntain ja sitä seuranneiden laajojen lakkojen vaikutus tsaarin yksinvallan murenemiseen on usein nähty lähtökohtana myöhemmille tapahtumille.

Myös vallankumouksen päättymisen ajankohdasta on esitetty monta mielipidettä. Mahdollisia päättymisvuosia ovat esimerkiksi Leninin kuolema 1924 tai Stalinin suuren terrorin alku 1937.

Figes venyttää aikajanan äärimmilleen ajoittamalla vallankumouksen päättymisen vasta Neuvostoliiton romahtamiseen.

Teoksen loppusanoissa havainnollistetaan vallankumouksen vaikutuksia nykyvenäläisessä yhteiskunnassa, joten näkökulmasta riippuen yli sadan vuoden takaisen vallankumouksen tarina ei ole vieläkään päättynyt.

Leninin ja Stalinin persoonien ja poliittisten strategioiden lisäksi Figes kuvailee värikkäästi arkista todellisuutta ennen ja jälkeen vallankumouksen. Esimerkiksi duuman keskustellessa maareformista vuonna 1907 eräs maanviljelijäedustaja totesi tietävänsä hyvin aateliston omaisuudesta, koska oli aiemmin kuulunut siihen itsekin. Hänen enonsa oli vaihdettu metsästyskoiraan.

Vallankumouksen Venäjä 1891–1991 keskittyy kunnianhimoisesta nimestään huolimatta erityisesti ajanjaksoon 1900-luvun alusta Stalinin valtakauden loppuun.

Stalinin kuoleman jälkeiset vuosikymmenet tiivistetään muutamaan kymmeneen sivuun. Figesin teos sopiikin erityisesti Neuvostoliiton varhaisesta historiasta kiinnostuneelle lukijalle tiiviiksi, mutta samalla yksityiskohdissaan rikkaaksi katsaukseksi vallankumoukseen ja sen seurauksiin.

Kalevi Suomelan suomennokseen on jäänyt jonkin verran häiritseviä anglismeja, mutta kääntäjän jälkisanat tasapainottavat kuvaa vallankumouksen merkityksestä Suomelle.

Figesin narratiivissa Suomi on vain yksi Venäjän imperiumiin kuuluvista itäisen Euroopan alueista. Suomelan jälkisanat sen sijaan muistuttavat, että vaikka esimerkiksi vuoden 1905 hallinnollisten uudistusten vaikutukset jäivät Venäjällä vähäisiksi, Suomessa eduskuntauudistuksella oli laajakantoinen vaikutus maamme historiaan.

Kommentoi

Mainos: Keskisuomalainen

Monipuoliset digisisällöt koko kotiin

Mistä tänään puhutaan?

Uutiskirjeen tilaajana saat joka päivä toimituksen valitsemat kärkiuutiset - tilaa nyt!

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut