Kiitos, että olet tilaajamme! Olet mukana turvaamassa laadukkaan journalismin tulevaisuutta ja saat parasta keskisuomalaista uutispalvelua.

Serlachius-suvun jälkeläiset on opettu viettämään aikaa metsässä. Gösta Serlachius tahtoo puhua suomalaisen luonnon monimuotoisuuden puolesta. Timo Mustalampi

Entisajan Gösta Serlachius rakensi metsäteollisuutta – nykyajan Göstan tavoitteet ovat toisenlaiset

Pauliina Ylitalo

Pauliina Ylitalo

39-vuotias Gösta Serlachius harppoo lumessa ja mittailee katseellaan keskisuomalaista metsää. On joulukuu 2021.

Historia toistaa itseään: sama tapahtui myös 105 vuotta sitten.

Silloin 39-vuotias Gösta Serlachius kulki Laukaan maastoissa – ja osti muun muassa Laukaan Kuhankosken.

Kaksi Göstaa. Kaksi vuosisataa. Kaksi erilaista elämää.

Vanhempi Gösta oli vuorineuvos ja Serlachius-yhtiön toimitusjohtaja. Hän osti valtavan määrän metsää ja koskia, rakensi voimalaitoksia ja kehitti metsätaloutta.

Nuorempi Gösta jatkaa työtä, mutta omalla tavallaan. Hän haluaa kunnostaa virtavesiä. Hyvin kärjistetysti: nykyajan Gösta purkaa koskista ja puroista sitä, mitä vuorineuvos rakensi.

Samalla hän on esimerkki siitä, että aika muuttuu. Ennen nähtiin kaksi vaihtoehtoa: joko kehitettiin taloutta luonnon kustannuksella tai vaihtoehtoisesti suojeltiin luontoa talouden kustannuksella.

Göstan mukaan nykyajassa voidaan tehdä sekä että.

– Kannatan suomalaista metsänhoitoa ja metsätaloutta, mutta maailman pitää mennä eteenpäin. On mietittävä entistä enemmän myös luontoarvoja.

Myös Gösta itse on sekä että. Toisaalta talousmies henkeen ja vereen. Toisaalta suomalaisen luonnon monimuotoisuuden puolestapuhuja.

Siinä missä monet muut tunnetut suvut paistattelevat usein julkisuudessa, ei nykyajan Serlachiuksista tiedetä juuri mitään.

Gösta ei ole antanut haastatteluja aikuisiällään. Eikä antaisi nytkään ellei aiheena olisi luonto. Hän haluaa kiinnittää erityistä huomiota alueisiin, jotka eivät sovellu metsätalouskäyttöön.

– Metsäteollisuutta ei tule rokottaa, vaan keskittyä suojelemaan alueita, jotka eivät ole sen kannalta keskeisiä. Suomessa riittää paljon kunnostettavaa ja parannettavaa, esimerkiksi virtavesissä ja kosteikoista. Samalla näitä alueita voitaisiin hyödyntää vaikka matkailuun.

Se, miten Serlachius kasvoi virtavesimieheksi, on erityisen kiinnostavaa. Se on vanhemman Göstan sukuperintöä.

Gösta Serlachius toivoo, että Suomessa suojeltaisiin erityisesti sellaisia alueita, jotka eivät ole metsätalouden kannalta keskeisiä. Timo Mustalampi

Suvun kultakauden aloitti liikemies ja apteekkari Gustaf Adolf Serlachius (1830–1901). Hän perusti puuhiomon Mänttään vuonna 1868 ja hankki ensimmäiset paperikoneet 1880-luvun alussa. Muutamaa vuotta myöhemmin Serlachius sai taisteltua Mänttään ratayhteyden. Sen jälkeen paperitehtaalle tuntui kasvavan siivet.

1800-luvun viimeisenä vuosina alkoi olla vuoronvaihdon aika. Mutta G. A. Serlachius ei kelpuuttanut seuraajakseen tuhlaavaisena pitämäänsä poikaansa, vaan kutsui Mänttään veljenpoikansa Göstan. Ratkaisu osoittautui kannattavaksi.

Gösta Serlachius (1876–1942) johti yhtiötä vuosia ja rakensi edelleen merkittävällä tavalla sekä Mänttää, tehdasta että suvun varallisuutta.

Nuorempi Gösta Serlachius summaa, ettei kasvu olisi ollut mahdollista, ellei virtavesiä olisi valjastettu sähköntuotannon ja metsätalouden käyttöön.

– Ne ovat olleet aikansa pakollisuuksia. Ilman niitä Suomi olisi hyvin erilainen paikka. Olen hyvin ylpeä työstä, jota esi-isäni tekivät Suomen teollistumisen hyväksi. Sillä on tuotu paljon työpaikkoja ja valtavasti hyvinvointia.

Laukaan Kuhankosken voimalaitos aloitti toimintansa vuonna 1923. Se tuotti sähköä Mäntän tehtaille ja myös Serlachius-yhtiön isännöimälle Kankaan paperitehtaalle. Muutoksia tehtiin myös monella muulla koskella.

Paperitehtaat tarvitsivat sähkön lisäksi suuren määrän puuta. Sen takia virtapaikkoja suitsittiin uittoränneillä.

–  Meidän suku on tehnyt paljon sillä alueella. En sitä kiellä enkä myöskään häpeä.

Katumisen sijaan Serlachius haluaa korjata.

G. A. Serlachius Osakeyhtiön toimitusjohtaja Gösta Serlachius vuonna 1925.

Mutta palataan vielä ajassa taaksepäin.

Vanhempi Gösta Serlachius sai kolme poikaa ja kaksi tytärtä, mutta lapsista vain neljä kasvoi aikuiseksi.

Nuorin poika, isosetänsä mukaan nimetty Gustaf Adolf, kuoli alle kolmevuotiaana. Isoveljistä kasvoi metsäteollisuuden johtajia.

Ralph Erik (R. Erik) Serlachius syntyi Mäntässä vuonna 1901 ja Bror Serlachius – nuoremman Göstan isoisä – Jyväskylässä vuonna 1907. Molemmat pojat työskentelivät uransa alkuvaiheissa Kankaan paperitehtaalla Jyväskylässä. Sittemmin R. Erikistä tuli G. A. Serlachius Oy:n toimitusjohtaja. Bror puolestaan johti paperitehdas Tervakoski Oy:tä.

R. Erik kuoli vuonna 1980, kaksi vuotta ennen kuin nuori Gösta syntyi, ja Bror vuonna 1987. Isoisä oli tuolloin 80-vuotias ja Gösta vasta viisi.

– Minulla on hänestä vain pari pienen pojan muistoa.

Gösta on Brorin pojan Bror Olof Serlachiuksen nuorimmainen. Myös Bror Olof oli uransa alkuvaiheissa töissä Kankaan tehtaalla.

Sittemmin perhe asui Tampereella.

Isä opetti 1980-luvulla pienen Göstan kulkemaan metsässä, metsästämään ja kalastamaan. Opetti arvostamaan luontoa – niin kuin Serlachiuksen suvussa on tehty sukupolvesta toiseen.

– Se vapaa-aika, jota on ollut, on suvussa aina vietetty luonnossa askeettisissa oloissa.

Isä vei Göstan myös koskeen. Siitä syttyi rakkaus.

– Olen perhokalastaja viidennessä polvessa.

Yksi tärkeimmistä kalapaikoista sijaitsee Laukaassa. Kalastuksen myötä Gösta oppi katsomaan koskia.

– Mietin usein sitä, miltä kosket ovat aikanaan näyttäneet. Haluaisin päästä katsomaan, miltä Suomen virtapaikat näyttivät esimerkiksi 500 vuotta sitten.

Alamme lähestyä Capeenpuroa. Serlachiuksen sydämenasiaa, joka nielee tällä hetkellä ison palan miehen ajasta.

Capeenpuro on Laukaassa sijaitseva, vuonna 1921 käyttöön otetun kalanviljelylaitoksen vedenottokanava. Kalanviljelylaitos perustettiin aikanaan elvyttämään niitä vaelluskalakantoja, joita puunuitto heikensi.

Laukaan Capeenpuro on Gösta Serlachiukselle sydämenasia. Hän haluaa kunnostaa virtavesiä ja elvyttää vaelluskalakantoja. Timo Mustalampi

Nyt Capeenpuro on pieni oja, mutta siitä on kovaa vauhtia tulossa nuoremman Gösta Serlachiuksen elämäntyön ydin.

– Se on pieni ränsistynyt luru, joka ei näytä miltään. Mutta siitä on tulossa virtaava kalojen kutu- ja lisääntymispuro sekä vaellusreitti. Vaeltava taimen on Suomessa heikolla hapella. Tarkoitus on lisätä taimenen luonnonmukaista kantaa sekä oppia kalakannan luomisesta ja palauttamisesta.

Gösta johtaa R. Erik ja Bror Serlachiuksen säätiötä. Sen tehtävänä on metsien ja virtavesien suojelu ja ennen kaikkea tutkimuksen tukeminen.

Hän uskoo, että talous ja kestävä kehitys mahtuvat samaan maisemaan.

Kun G. A. Serlachius vasta taisteli tehtaalleen rautatietä, keuruulainen Edvin Murtomäki katseli kuusikkoaan. Nuori isäntä kasvatti ja kehitti tilaansa vahvalla otteella. Metsä kasvoi ja sukupolvet vaihtuivat.

Nyt, yli 130 vuotta myöhemmin, samassa kuusikossa seisoo jyväskyläläinen Olli Kantola, 76. Hän on Edvinin tyttärenpoika.

Olemme nykykäsityksen mukaan Haapamäellä. Mutta Edvin Murtomäki ei ehkä ajatellut niin. Haapamäen kylä, sittemmin taajama, muodostui vasta rautatien varrelle.

Perheeseen syntyi neljä poikaa ja yhdeksän tytärtä. Nuorin poika Erkki lähti valkoisten riveissä sotaan vuonna 1918. Hän oli tuolloin vasta 16-vuotias ja yhteiskoululainen. Sotatie katkesi kuolemaan: Erkkiin osui vahingonlaukaus Kolhossa huhtikuussa 1918.

Muutaman vuoden päästä kuoli myös toiseksi nuorin poika. Ja sitten Edvin-isä.

– Perinnönjaossa toinen pojista sai kotitalon ja toiselle ostettiin talo Keuruulta. Metsäomaisuus annettiin siskoille, Kantola kertoo

Siskokset päättivät pitää metsän jakamattomana. Käytännössä sitä ryhtyi hallinnoimaan Haapamäellä asunut Hanna Murtomäki, Olli Kantolan täti.

Kantola syntyi ja kasvoi Helsingissä.

– Silloin minulla ei ollut juuri mitään tekemistä metsän kanssa. Haapamäellä käytiin kesäisin tätien luona.

Jälkikäteen Kantola arvelee, että metsä toi taloudellista turvaa sodan jälkeen, aikana jolloin kaikesta oli puutetta. Samaan aikaan se oli ja on merkittävä henkinen perintö.

Jyväskylässä asuva Olli Kantola hoitaa suvun metsiä Keuruun Haapamäellä. Timo Mustalampi

Jo Kantolan isovanhemmat toivoivat, ettei kookkaaksi kasvatettua metsäomaisuutta pilkottaisi. Periaate on pidetty tähän saakka.

– Tavoitteenamme on metsän säilyttäminen kaikenikäisenä, suosimme sekametsää hoitotoimissa. Hakkuissa emme poista koko kasvua, jolloin aina riittää myös vanhaa metsää.

Kantola kasvoi ajattelemaan, että metsä on kiintopiste, jota pitää varjella seuraaville sukupolville.

–  Metsäomistuksen säilyttäminen on tärkeää, maata ei tule koskaan lisää. Suku on ollut sitoutunut maahan. Se on ollut elämisen ehto.

Suku hoitaa metsäänsä määrätietoisesti – mutta myös suojelee.

Murtomäen perikunta oli liikkeellä poikkeuksellisen varhain.

Jo 1980-luvulla, samoina vuosina, jolloin pieni Gösta opetteli kalastusta koskissa, tehtiin Haapamäellä ensimmäiset päätökset suojelusta.

Nykyään suvulla on eriasteisessa suojelussa noin 20 hehtaaria metsää. Ratkaisuja on saatu tehtyä, vaikka metsäyhtymässä on toistakymmentä osakasta ja monta erilaista mielipidettä.

– Osa on todella innokkaita luonnonsuojelijoita ja osa talousihmisiä. Itsekin olen enemmän talouspuolella. Metsään on panostettu ja sen pitää myös tuottaa.

Ajattelu ei poissulje suojelua. Osakkaat ajattelevat samoin kuin Serlachius: on parasta tehdä sekä että.

– Meillä on metsiä Metso-ohjelmassa ja sitten on sellaisia alueita, joita olemme päättäneet muuten olla hakkaamatta. Suojelemme todella vanhoja metsiä ja muutamaa suota.

Murtomäen suvun vanha kuusikko on juuri tällaisessa hiljaisessa suojelussa. Siellä tehtiin metsätöitä viimeksi 1970-luvulla.

– Tämä on näin kivan näköinen juuri siksi, että tämä on aikanaan harvennettu, Kantola huomauttaa.

Murtomäen suvun kuusikko Haapamäellä kasvoi täyttä vauhtia jo 1800-luvulla. Nyt metsä on hiljaisessa suojelussa, kertoo Olli Kantola. Timo Mustalampi

Metsä sitoo paitsi sukuun, myös Keski-Suomeen. Serlachius ja Kantola omistavat metsää maakunnassa.

Mutta vantaalaista Antti Järvistä, 43, voisi luonnehtia jopa metsäkeskisuomalaiseksi. Hän kiinnittyy Kivijärvelle ennen kaikkea suvun kesämökille ja sitä ympäröivään metsään.

– Vaari vei minut luontoon. Minulla on hyviä muistoja muikunpyynnistä ja metsästä.

Vaari Osmo Puranen syntyi Kivijärven Lokakylällä Hiitolan talossa vuonna 1911. Hän peri oman osuutensa isänsä Matti Purasen metsistä vuonna 1954.

Sitä ennen metsä oli ollut suvun omistuksessa jo sukupolvien ajan.

–  Hiitolan tilan omistukseen metsät siirtyivät aikoinaan Kuivaniemen isojaossa vuonna 1810, monien vaiheiden jälkeen. Isojaon aikaan Hiitola tunnetiin Kaijajärvi-nimisenä tilana, Järvinen kertoo.

Osmo Purasen suvussa eli toive, ettei suvun metsäomaisuutta jaettaisi. Nyt ajatus on toteutunut jo kahdessa sukupolvenvaihdoksessa.

– Alue on haluttu pitää yhtenäisenä. Se on suvun side ja tärkeä arvoperintö, Järvinen sanoo.

Antti Järvinen asuu Vantaalla ja toimii Otsolan yhteismetsän puheenjohtajana. Serkukset perustivat suojelualueen Kivijärven Lokakylälle. Antti Järvisen kotialbumi

Ensin Osmo Purasen metsät peri Järvisen äiti sisaruksineen, silloin muodostettiin Otsolan metsäyhtymä.

– Vuonna 2014 teimme uuden sukupolvenvaihdoksen. Metsät siirtyivät meille kuudelle serkukselle ja perustimme Otsolan yhteismetsän.

Pian serkukset päättivät suojelusta.

– Suojelimme 22 hehtaarin alueen osana Metso-ohjelmaa. Metsä on sellainen, jota ei ikinä tekisi mieli kaataa. Karu ja kaunis, Järvinen kuvailee.

Korkealta metsäiseltä kalliolta aukeaa komea näkymä järvelle. Paikka on metsänomistajille erityisen rakas.

– Harjoitamme metsätaloutta, mutta tuntuu hyvältä, että olemme pystyneet säilyttämään ison palan metsää pysyvästi.

Järvinen on Serlachiuksen kanssa samoilla linjoilla siitä, että suojelua tulisi kohdentaa sellaisille alueille, jotka eivät ole metsätalouden kannalta keskeisiä.

– Näkökulma on hyvä. Kaikkia alueita ei ole metsänhoidollisesti järkevää uudistaa – myös meidän suojelualueemme oli sellainen. Vaikka puut ovat toistasataa vuotta vanhoja, ne ovat pieniä. Alueen uudistaminen olisi hidas prosessi.

Kantolan tavoin myös Otsolan yhteismetsä suojelee metsiään hiljaisesti.

– Meilläkin on alueita, jotka rajaamme itse hakkuiden ulkopuolella. Ne ovat maisemallisesti tärkeitä tai metsästyksen kannalta keskeisiä. Tiedän, että moni metsänomistaja tekee samaa.

Silti metsänomistajat nähdään usein suojelun vastavoimana. Se tuntuu monista epäreilulta.

Itse asiassa: juuri vastakkainasettelusta on saattanut tulla suojelun suurin este. Serlachius, Kantola ja Järvinen haluaisivat purkaa muuria – ja lisätä ymmärrystä siihen, miten luonto toimii.

– Etelässä ei aina ymmärretä, mistä tässä on kyse. Ihmisiltä, jotka eivät ole koskaan käyneet Keski-Suomessa tai metsissä, tulee vahvaa tekstiä mitä pitäisi tehdä. Se on pelottavaa, Serlachius sanoo.

– Vastakkainasettelu on liian kovaa, kumpikaan puoli ei oikein ymmärrä toistaan, Kantola huokaa.

Järvisen mukaan tässäkin asiassa olisi nähtävä metsä puilta.

– Suomalainen metsänhoito on maailman parasta. Lisäksi metsäteollisuudella on kaikkineen valtava merkitys Suomen talouden kannalta.

– Vastakkainasettelu on turhaa. Tarvitaan avoimempaa keskustelua: metsänomistaminen voi olla sekä että. Usein kysytään, että hakataanko vai suojellaanko? Voidaan tehdä molempia.

Olli Kantola siirtää oppia eteenpäin seuraaville sukupolville. Tytär Jessika Kantola on erityisen innostunut metsäasioista ja lapsenlapset Vilma ja Viivi Fors osallistuvat mielellään. Myös Risto-koira viihtyy metsässä. Pekka Seppänen

Metsien suojelukeskustelussa luetellaan usein madonlukuja siitä, ettei nykyinen suojelutahti riitä. Vähemmän puhutaan siitä, mitä pitäisi tehdä, jotta tavoitteet metsien suojelusta saataisiin toteutettua. Siinä metsänomistajat ovat avainasemassa.

Järvisen ja Kantolan mukaan yksi keskeisistä väärinkäsityksistä liittyy keskusteluun hiilinieluista.

– Keskikasvuvaiheessa oleva metsä on kaikkein tehokkain hiilinielu. Ikimetsä varastoi hiiltä, mutta ei enää sido sitä, Järvinen painottaa.

Moni ei tule ajatelleeksi myöskään sitä, että metsien omistaminen on aktiivista työtä: muun muassa raivausta, metsäsuunnitelmia, istutuksia ja monimuotoisuudesta huolehtimista.

Järvinen hyppäsi yhteismetsän puheenjohtajaksi seitsemän vuotta sitten.

– Olen oppinut valtavasti. Metsätietoisuus ja arvostus ovat lisääntyneet.

Kantola kävi läpi saman koulun muutama vuosikymmen sitten. Nyt hän siirtää oppia eteenpäin.

– Metsien raivauksissa käytetään nuorisotyövoimaa, Kantola hymyilee.

Talkoissa on usein mukana toistakymmentä ihmistä kolmesta eri sukupolvesta. Erityisen innostunut metsäasioista on tytär.

Metsää peritään, mutta samalla myös ymmärrystä metsästä. Sitä myös Järvinen siirtää hiljalleen eteenpäin omille lapsilleen.

– Metsien arvostus kasvaa tekemisen kautta. Vien pojat säännöllisesti luontoon. Hellästi pakottaen, perheenisä nauraa.

Metsään meneminen on osa ratkaisua, uskoo Serlachius.

– Olisi äärimmäisen hienoa, että ihmiset kävisivät enemmän kehäkolmosen ulkopuolella. Suomen luonto on kaunis ja sitä pitää vaalia. Mutta myös sen käyttöä ja siitä saatavaa taloudellista hyötyä tulee ymmärtää nykyistä laajemmin, Serlachius sanoo esimerkiksi matkailu- ja virkistyskäyttöön viitaten.

Virtavesiasioita Serlachius kuvailee pakkomielteekseen.

– Kun näen vesialueen katson heti, mitä pitäisi tehdä sen luonnonmukaisuuden palauttamiseksi.

Eikä hän katso vain koskia.

– Suomessa vesiosuuskunnilla on paljon pieniä puroja ja ojia. Ne ovat taimenen kutualueina usein paljon ratkaisevampia kuin yksittäinen koski. Sellaiset paikat pitäisi kunnostaa porukalla.

Siihen Serlachius ottaisi yritykset mukaan.

– Haluan yhdistää omaa taloustaustaani luontoprojekteihin. Luoda yrityksille helpon ja luotettavan tavan osallistua.

Serlachiuksen mukaan lopullinen voittaja laajemman yhteistyön tekemisessä olisi luonto.

– Tässä tapauksessa varsinkin Suomen virtavedet.

Kalanviljelulaitos perustettiin aikanaan elvyttämään vaelluskalakantoja. Gösta Serlachius tahtoo tehdä samaa, mutta luomalla kaloille luonnollisen ympäristön. Timo Mustalampi
Capeenpuro on Laukaassa sijaitseva, vuonna 1921 käyttöön otetun kalanviljelylaitoksen vedenottokanava. Nykyään se mutkittelee läpi maiseman. Timo Mustalampi

Pohjimmiltaan Gösta Serlachius haluaa tehdä saman kuin isoisoisänsä.

Mutta siinä missä vanhempi Gösta kehitti paperiteollisuutta ja tehdaspaikkakuntia, nuorempi Gösta haluaa tehostaa metsien ja ennen kaikkea virtavesien tutkimusta.

Tähtäin on sama: olemassa olevat resurssit on saatava parhaaseen mahdolliseen käyttöön.

– Tällä hetkellä kenttä on todella hajallaan, yliopistojen välinen ja niiden sisäinen tiedonvaihto aivan olematonta. Ja sama pätee säätiöihin.

– Tavoitteeni on luoda luotettavaa tutkimukseen ja tekemiseen pohjautuvaa yhteistyötä yritysten, säätiöiden, virastojen ja yksityisten välillä. Haluan, että tehdystä työtä hankitaan paras mahdollinen oppi.

Yhtenäisyyttä haetaan nyt myös Capeenpuro -projektissa. Siinä R. Erik ja Bror Serlachiuksen säätiö tekee yhteistyötä muun muassa ely-keskuksen ja Suomen vesistösäätiön, Suomen ympäristökeskuksen ja luonnonvarakeskuksen kanssa. Mukana on myös Jyväskylän yliopisto.

Itse kunnostusten lisäksi tarvittaisiin enemmän seurantaa.

– Kunnostuksiin myönnettäviä avustuksia saa vain poikkeustapauksissa käyttää kohteen onnistumisen tutkimiseen ja selvittämiseen. Seuraukset jäävät usein selvittämättä, vaikka niillä oli tärkeä merkitys toiminnan kehittämiselle.

Gösta Serlachius viettää paljon aikaa Keski-Suomessa. Perheeseen kuuluvat avovaimo ja mäyräkoira. Timo Mustalampi

Luonnon lumous pitää otteessaan.

– Virtaavan veden keskellä oleminen, on minulle äärimmäinen kokemus. Koski vaan kuohuaa, siellä unohtaa kaiken muun, Gösta Serlachius sanoo.

Kuohuissa on keskityttävä tasapainon pitämiseen. Samaa tarvitaan Serlachiuksen mukaan myös ympäristökeskustelussa.

– Tulee ymmärtää, että Suomi tarvitsee metsiään taloudellisesti. Mutta samalla on tehtävä hyvää.

Hyvän tekeminen. Siihen liittyy toinen oppi, jota Serlachius-suku on välittänyt sukupolvelta toiselle.

Suku tunnetaan nykyään ennen kaikkea taiteesta. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö ylläpitää museoita Mäntässä.

Vanhempi Gösta ei jakanut taidekokoelmaansa perinnöksi lapsilleen, vaan säätiöitti sen.

Nuorempi Gösta pitää tekoa hienona. Myös hän haluaa tehdä työtä yhteiseksi hyväksi.

– Suvussa on ollut ymmärrys siitä, ettei kaikkea tarvitse jakaa rahana eteenpäin. Perintöä – taidetta ja luontoa –  on vietävä eteenpäin tuleville sukupolville.

Capeenpuro-projektiin voi tutustua Vesistösäätiön verkkosivuilla.

Etusivulla nyt