Kontiolahtelainen Tanja Immonen, 37, ei vielä osannut lukea, kun hän pienenä löysi äitinsä koirarotuja esittelevästä kirjasta kuvauksen akitasta. Alkukantaisesta ja suurikokoisesta japanilaisesta pystykorvarodusta tuli kerta heitolla hänen suosikkirotunsa. Siitä asti haave omasta akitasta on kytenyt, ja nyt se on viimein toteutunut.
– Muistan vielä, kuinka siinä äitini kirjassa kerrottiin, ettei akitoja ole Suomessa. Monet kerrat kyselin äidiltäni että miksi, oi miksi niitä ei voida tuoda tännekin. Sitten kun olin vähän isompi, tuli Hopeanuoli, joka vielä kruunasi haaveeni, Immonen kuvailee.
Rakkaus isoihin koiriin syttyi jo lapsena, kun perheessä oli irlanninsusikoiria. Kun Tanja Immonen oli teini-ikäinen, hänen vanhempansa hankkivat kaksi alaskanmalamuttia, ja niiden myötä alkukantaiset koirarodut yleensäkin alkoivat kiinnostaa enemmän.
– Minulla ja miehelläni on ollut kaksi sekarotuista koiraa, joista viimeisimmässä, Rudissa, oli saksanpaimenkoiraa, siperianhuskya ja collieta. Rudin aikaan jo mietimme, että olisi ihana ottaa toinen koira, mutta Rudi ei oikein pitänyt muista koirista, Immonen kertoo.
Kun Rudi kuoli, jäi perheeseen koiran kokoinen aukko. Selvää oli, että se oli täytettävä. Tanja Immonen päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen.
– Jaoin perheelle kaikenlaisia akitaan liittyviä linkkejä. Se toimi, akitakuume heräsi miehessänikin. Etsimme yhdessä tietoa rodusta ja katsoimme kaikki mahdolliset videot YouTubesta, ja kun mieheni ei ollut koskaan nähnyt rotua livenä, niin kävimme myös katsomassa koiria, Immonen sanoo.
Immonen on huomannut Sirun kanssa lenkkeillessään, että akita on selvästi suomessa yhtäältä harvinainen, toisaalta kuitenkin tunnettu koirarotu. – Moni on tullut innoissaan kysymään, että onko tuo akita, ja kun olen vastannut myöntävästi, he ovat sanoneet, etteivät ole koskaan ennen nähneet niitä livenä. Petra Mustonen
Päätös pennun hankkimisesta syntyi lopulta muutamassa kuukaudessa. Akita on Suomessa edelleen harvinainen rotu, joten kasvattajia ei ole kovin paljoa. Ensimmäinen pentue, johon pariskunta jonotti, ei onnistunut, mutta jo seuraavasta saatiin Siru. Se on nyt reilun viiden kuukauden ikäinen.
– On tuntunut ihan superhyvältä, että pitkäaikainen haave on toteutunut, olen Sirusta ihan tavattoman onnellinen. Se tulee myös lastemme kanssa todella hyvin juttuun, he ovat 4- ja 6-vuotiaat. Kissavanhuksemme ei energisestä pennusta ensin ilahtunut, mutta nyt ne saattavat loikoilla yhdessä, Immonen kertoo.
Aloittelevalle koiraihmiselle akita ei sovellu monestakaan syystä. Sanotaan, että akitalla ei ole miellyttämishalua: se ei suostu tekemään omasta mielestään turhia asioita vain siksi, että omistaja sitä pyytää. Omistajan on siis oltava taitava sen motivoinnissa.
– Akita vaatii johdonmukaista, jämäkkää ja määrätietoista, mutta kuitenkin lempeää koulutusta. Täytyy olla kokemusta koirista, jotta ensinnäkin ymmärtää, miten koirat ajattelevat. Sitten se ajattelu täytyy vielä osata kääntää akitamaiseksi, Immonen kuvailee.
Hän jatkaa, että edes toiset koirat eivät aina ymmärrä akitojen aivoituksia. Siru saattaa esimerkiksi toisen koiran kanssa leikkiessään vetää sitä hännästä tai ottaa kiinni takajalasta. Immonen kuvailee käytöstä akitojen omaksi huumoriksi, jota muut koirat eivät yleensä ymmärrä.
– Akita on myös todella perhekeskeinen rotu, mutta samalla suhtautuu vieraisiin toisinaan epäilevästi. Sillä on myös taipumusta itsenäiseen päätöksentekoon. Omistajan on oltava valppaana, ettei eteen tule yllättäviä tilanteita, Immonen sanoo.
Siru on vahvasti sitä mieltä, ettei sylikoiruus katso kokoa. Petra Mustonen
Ikivanhalla rodulla on monipuolinen käyttöhistoria, joka alkukantaisessa rodussa näkyy edelleen. Rodun historian aikana sitä on käytetty metsästyskoirana, vahtikoirana ja valitettavasti myös koiratappeluissa. Nykyisin akita on pääasiassa seurakoira.
– Sirussa alkukantaisuus ja käyttöhistoria näkyvät monellakin tapaa. Sillä on ihan vastikään herännyt vahtivietti. Se myös tykkää nuolla paljon ja tarttuu ihmistä mielellään hellästi kiinni ranteesta, sekin liittyy rodun historiaan, Tanja Immonen kertoo.
Yhden akitoihin liittyvän ennakkoluulon Immonen haluaisi korjata. Moni tietää akitasta sen, ettei sillä ole miellyttämishalua. Tästä johdetaan helposti käsitys, että akita olisi jotenkin välinpitämätön eikä rakastaisi omistajiaan.
– Tämä ei voisi olla kauempana totuudesta. Sirun mielestä me olemme parhaita ihmisiä maailmassa, ja se kyllä myös näyttää sen meille. Se ei vain koe, että meitä pitäisi mielistellä. Tämä on omasta mielestäni ehdottomasti positiivinen ominaisuus, pidän Sirun itsenäisestä luonteesta.
Akitat ovat kuuluisia uskollisuudestaan, ja myös Siru rakastaa perhettään yli kaiken. Tanja Immonen kertoo, että seuraava koirahaavekin on jo kytemässä. – Haluaisin Sirun kaveriksi kainkoiran. Sekin on japanilainen pystykorvarotu, mutta akitaa pienempi, energisempi ja ketterämpi. Sopisi hyvin meidän karvalaumaan. Petra Mustonen
2
