Runoilijan polku Kangasniemen Rämiäisten saaressa on tarkoituksella tehty leveäksi. Kivireunukset sammalpeitteineen ilmaantuvat paikoitellen suojaamaan kulkijaa.
– Otto oli ajatellut tämän polun leveäksi, jotta tässä mahtuu kaksi ihmistä kulkemaan rinnakkain. Sillä tavalla pystyi diskuteeraamaan, Otto Mannisen pojanpojanpoika Tuomas Manninen kertoo.
Aika on kaventanut polun paikoitellen. Runoilijan polku on runoilija, kirjailija ja suomentaja Otto Mannisen (1872–1950) paarustama, Kotavuoren huvilan ympäristöön tallaama kulkureitti. Pitkien puiden ja jykevien kallioiden vierustoja sekä Puulan rantaa myötäilevä polku pitää luonnon kävelijän lähellä. Käki kukkuu ja valkoselkätikat tarkkailevat korkeuksissa. Myrskytuulen kaatamat puut on jätetty makuusijoilleen.
Polku saapuu savusaunalle.
– Tuossa saunakamarissa Jean-Louis Perret on kääntänyt Kalevalan ranskaksi, Tuomas Manninen kertoo.
– Ja tarinan mukaan Anni Swan meinasi kuolla saunassa häkään, mutta liekö vain ollut pelottelutarina meille lapsille, hän jatkaa naurahtaen.
Anni Swan (1875–1958) oli suomalaisen lasten ja nuorten kirjallisuuden uranuurtaja, tyttökirjallisuuden luoja. Hän oli myös Otto Mannisen puoliso.
Anni Swanin ja Otto Mannisen rakkaustarina syttyi 1900-luvun alussa. Toisiinsa rakastuneet nuorukaiset olivat kuitenkin erilaisista maailmoista. Swan oli herrasväkeä, Manninen maalaispoika, vaikkakin hyvin oppinut.
– Tarinan mukaan heidän häihinsä Helsinkiin ei saapunut Mannisen sukua lainkaan, liekö tohtineet lähteä, Tuomas Manninen kertoo.
Hääkellot meinasivat jäädä jopa soittamatta, sillä Manninen oli saanut Swanilta ensimmäisellä kosintakerrallaan rukkaset. Pian tämän jälkeen lemmenkipeä mies matkasi Rämiäisten saareen ja rakensi Kotavuoren huvilan, kaksikerroksisen hirsirakennuksen, joka myöhemmin rapattiin valkoiseksi. Rämiäinen oli tullut Manniselle tutuksi metsästysreissulla.
Toisella kosintakerralla Mannista lykästi. Kotavuoresta tuli lopulta pariskunnalle rakas ja tärkeä paikka.
– Paikalla oli heille valtava merkitys, olivathan molemmat luonnon ystäviä. Kangasniemi oli myös Oton lapsuuden ja nuoruuden maisemaa, ja olihan Annikin nuoruudessaan kiintynyt Saimaan Hopeavuoreen, Swanin ja Mannisen lapsenlapsi Hellevi Arjava, 84, kertoo.
Kotavuori ja sen miljöö olivat omiaan luovalle työskentelylle. Huvilan sisältä löytyy yhä pariskunnan työpöydät.
Mannisen työpöytä sijaitsee alkuperäisellä paikallaan, idänpuoleisen ikkunan edustalla.
– Olen varma, että Otto Manninen oli aamuihminen, sillä tämä huone on täynnä valoa aina aamuisin. Silloin on ollut hyvä kirjoittaa, Ilta-Sanomien toimittajana työskentelevä Tuomas Manninen toteaa.
Anni Swan työskenteli mitä ilmeisemmin toisessa kamarissa, oman kirjoituspöytänsä äärellä. Swanin teoksista tunnetuimpia ovat kenties Iris rukka (1916) ja Ollin oppivuodet (1919).
Anni Swan myös suomensi muun muassa Grimmin veljesten satuja.
– Kyllä Anni hautoi koko ajan kirjoja ja keksi Kotavuoressa saduilleen aiheita, Arjava kertoo.
Kotavuoressa oli myös palvelusväkeä. Saareen muuttivat myös Otto Mannisen vanhemmat, pieneläintilakin löytyi. Kotavuoren edustalle syntyi jopa komea puutarha, josta Anni Swan piti hyvää huolta.
Pariskunta sai kolme poikaa. Keskimmäinen pojista, Sulevi Manninen, menehtyi nuorena. Hänen kuolemansa oli perheelle suuri tragedia. Sulevin kuolinnaamio on ripustettu Kotavuoren huvilan seinälle. Nuorin pojista, Mauno Manninen, oli muun muassa teatterinjohtaja, taidemaalari ja runoilija. Esikoinen Antero Manninen oli virkamies, suomentaja ja tietokirjailija.
Antero Manninen sai kolme poikaa ja tyttären. Hellevi Arjava, 84, on kirjoittanut isovanhemmistaan useampia teoksia. Hän kokee olleensa ainoana tyttönä isovanhemmilleen myös erityislaatuinen.
– Muistan vielä elävästi sen kevättalven vuonna 1943, kun Otto ja Anni päättivät tulla tänne Kotavuoreen. Täällä ruokaa oli silloin paremmin saatavilla kuin Helsingissä, ja sain lähteä heidän mukaansa.
– Saavuimme saareen hevosella jäitä pitkin. Oton veli vaimoineen tarjosi meille oikein hyvää hämäläistä perunalaatikkoa. Sen tuoksun ja maun muistan yhä. Jotenkin tunne oli hyvin turvallinen, Arjava muistelee.
Saaressa on yhä Mannisia. He vastaanottavat väkeä mieluusti Runoilijan polulle talsimaan, kunhan asiasta sopii ja järjestää itse kyytinsä saareen. Tuomas Manninen tulee aina keväisin Kotavuoreen lintuja bongailemaan – ja saunomaan. Ensi vuonna hän jää eläkkeelle.
– Sitten ei ole enää työkiireitä, joten tänne joutaa tulemaan useamminkin, Manninen tuumaa.
– Jäidenlähtöä olisi upea päästä seuraamaan, ehkä niiden saapumistakin, Manninen suunnittelee.
Tuomas Manninen on kolmen pojan isä. Kotavuoresta on innostunut myös nuorempi polvi.
– Yksi pojistani on kyllä tämän paikan pelastus. Hän on todella taitava käsistään, korjaillut ja touhuillut täällä vähän väliä kaikenlaista, Tuomas Manninen kertoo ja poikkeaa Runoilijan polulta vajaan, jossa poika Manninen on hetki sitten keittänyt litroittain punamultaa piharakennusten suojaksi.
Tämä juttu on julkaistu Keskisuomalaisen Lomalla-lehdessä. Pääset näköislehteen tästä.