Kirjat
Jari Korkki
K2 – Kyösti Kakkosen tie huipulle
WSOY, 234 s.
Kyösti Kakkonen (s. 1956) on yksi Pohjois-Karjalan tunnetuimmista talousvaikuttajista. Nyt hänestä on ilmestynyt elämäkerta, jonka on kirjoittanut ammattitoimittaja Jari Korkki.
Kakkonen tunnetaan ennen kaikkea Tokmannin luomisesta ja sen nostamisesta valtakunnalliseksi menestykseksi. Hän on myös yksi Suomen tunnetuimmista kotimaisen designin keräilijöistä ja mukana urheiluelämässä.
Kakkonen on pääomasijoittaja ja lähes uskonnolliseen paatokseen itsensä lietsova ay-liikkeen kriitikko ja yrittäjyyden puolestapuhuja.
Hän on värikäs ja suorapuheinen persoona, joka on marinoitunut niin halpakauppaketjujen syntyliemissä, kansainvälisen taidemaailman piikkipaikoilla kuin vaalirahakohuissakin.
Piinkova bisnesmies, joka puhuu samaan hengenvetoon oikeistolaista talouspolitiikkaa ja taiteen pehmeitä arvoja – sekä käyttää manaajien palveluita.
Ei missään nimessä yksiselitteinen persoona. Kaikki elementit ovat siis kasassa herkulliseen elämäkertaan.
Valitettavasti lopputulos on kiusaannuttavaa ja onttoa luettavaa.
Jari Korkki on valinnut kirjan tyylilajiksi veijaritarinan. Varsinkin kirjan alussa tyylikeino on vahvasti läsnä vanhahtavine ilmaisuineen ja kielellisine venkoiluineen.
Loppua kohti veijarius tuntuu unohtuvan ja välillä puhutaan asiaakin.
Kirjan ehkä painavin osuus on vuoden 2007 eduskuntavaalien vaalirahakohun jälkipyykki.
Mitään uutta ja mullistavaa se ei paljasta, muuta kuin sen, että kohun alkupisteenä ollut Kehittyvien maakuntien Suomi oli alun perin Kyösti Kakkosen idea.
Ei ehkä nimi, mutta toimintaperiaate, että kerätään talousvaikuttajilta rahaa yhteen pottiin, josta erillinen taho sitten jakaa rahaa sopiville ehdokkaille.
Kohu syntyi, kun poliitikot eivät ilmoittaneet saatuja tukia kuten kuului.
Ja kun selvisi, että KMS oli perustettu Suomen Keskustan puoluetoimistossa keskustalaisten vaikuttajien toimesta.
Kakkonen sanoo olleensa tästä tietämätön.
Kaikkinensa kirjaa vaivaa pintapuolisuus ja kiiltokuvamaisuus. Anekdootitkin ovat pidäteltyjä. Lukijaa ei päästetä ihon alle, vaan luodaan julkikuvaa.
Yksityiselämää ei avata yhtään sen enempää kuin on aivan pakko, ja kirjan painopiste on bisneksessä.
Vaikka teksti on pääosin sujuvaa, ohitetaan monet potentiaalisesti kiinnostavat asiat lyhyesti ja luettelomaisesti.
Kerrotaan mitä on tapahtunut, mutta ei avata miksi ja mitä se Kakkoselle itselleen merkitsee.
Kirjassa äänessä on yksinomaan Kyösti Kakkonen. Veli ja bisneskumppani Kari Kakkonen puhuu yhdessä luvussa mutta ei sano veljestään oikeastaan mitään.
Vaimo Julianna Borsos saa hieman enemmän tilaa ja avaa edes hivenen Kakkosen persoonaa.
Kirja olisi ehdottomasti kaivannut lisää tällaisia ulkopuolisia katseita.
Kyösti Kakkonen on räväkkä ja mielipiteissään kärkäs persoona, kunnon oikeistopopulisti.
Kirjassa hän rakentaa sivu- ja lukukaupalla olkiukkoja, joita vastaan hyökkää puolivillaisilla argumenteilla.
Kakkonen pohjaa esimerkiksi väitteensä siitä, että Suomen kuntatalous on paremmassa jamassa kuin koskaan ”tuttuun kaupunginjohtajaan”.
Julkisen sektorin lisäksi muita punaisia vaatteita ovat verot, byrokratia, virkamiehet, naispoliitikot, media, Tarja Halonen, Elokapina, ay-liike, Marinin hallitus, valtionvelka ja periaatteessa kaikki, joiden maailmankuvan keskiössä eivät ole työ, raha ja yrittäjyys.
Kiitostakin jaetaan mutta säästeliäämmin.
Kakkonen toistelee kirjassa siis samoja mantroja, joita häneltä on totuttu vuosikausien ajan mediasta kuulemaan.
Hänet pitäisi haastaa, jotta päästäisiin pintaa syvemmälle.
Toimittaja Korkki käsittelee Kakkosta kuitenkin silkkihanskoin. Korkki hyppää sylikoiraksi, kun kirjan ja sen kohteen etu olisi jaloissa räksyttävä rakki.
Niitä kahta tai kolmea edes etäisesti vaikeaa kysymystä, joita hän Kakkoselle esittää, hän pyytelee käytännössä anteeksi.
Lukijan korvat palavat myötähäpeästä punaisena.
Koska kyllä kirjan parasta antia on – oli asioista samaa tai eri mieltä – se, kun Kyösti Kakkonen tykittelee mielipiteitään ilman pidäkkeitä.
Jos vain Jari Korkki vaatisi perusteluja ja faktoja väitteiden ja keskenään ristiriitaisten ajatuskulkujen taakse.
Ristiriitoja nimittäin Kakkosen elämässä ja puheissa piisaisi.
On esimerkiksi mielenkiintoista, kuinka Kakkonen läksyttää muita vaikkapa kaupankäymisestä Kiinan kanssa, kun toisaalla hän auliisti kertoo koko Tokmannin bisnesidean olleen myydä konttikaupalla kiinalaista krääsää suomalaisille. Näin hän on miljoonansa takonut, mutta muilta se on kiellettyä.
Ekologisuus ja luonto ovat tärkeitä arvoja, mutta turvetta pitäisi saada nostaa ja omistuksia on useassakin kaivosalan yrityksessä.
Ensin piirretään kuva reilusta vanhan ajan patruunasta, joka kuitenkin toisaalla kirjassa kertoo kytänneensä työntekijöidensä kuntosalikäyntejä ja sitä, kuka ostaa koiranruokaa ja kuka ei.
Lähettelipä Tokmanni jouluisin työntekijöilleen kirjeitä, joissa listataan poissaolotunnit kuluneelta vuodelta.
Nämä ja monet muut keskenään ristiriidassa olevat sanat ja teot huutavat lisäkysymyksiä ja ajatuskaarien auki punomista, mutta mielenkiintoisiin täkyihin ei tartuta lainkaan.
Kirjan tyyliä mukaillen voisi todeta, että olisi pitänyt uskaltaa kysyä: kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi?
Itsereflektiota tai -kritiikkiä kirjaan ei juuri mahdu. Kaskuista ja veijarityylistä huolimatta huumorintajukin on kortilla.
Sen sijaan, että Kakkosesta yritettäisiin piirtää kokonainen henkilökuva, ihminen vajavaisuuksineen ja kaikkineen, hänet esitetään lähes kaikkivoipana hahmona.
Sekä lukija että Kakkonen ansaitsisivat paremman kirjan.