Koulu on ollut minulle helppoa, ja koepaperin yläkulmassa on aina ollut erinomainen arvosana, riippumatta siitä, olenko opiskellut kokeeseen vai en. Nyt lukion lähestyessä loppua ajatukset keskittyvät väkisinkin tulevaisuuteen – siihen, mikä minusta tulee isona.
Yhden ylioppilaskoerykelmän jo suorittaneena osaan sanoa, että vaikka olen menestynyt koulussa, minulla ei ole Suomessa mahdollisuutta päästä haluamaani kouluun pelkällä todistuksella. Meillä hakuprosessi on valikoiva, ja usein yleisellä tasolla koulussa hyvin menestyneet sysätään syrjään, kun ylioppilastodistuksessa ei ole viittä laudaturia.
Pääsykokeisiin lukeminen ei tunnu vaihtoehdolta. Olen saanut kursseista hyviä arvosanoja, käyttänyt kuukausia aikaa opiskellakseni ylioppilaskokeisiin, enkä silti pysty saavuttamaan tavoitettani Se herättää tunteen, että uudella luku-urakalla pääsykokeisiin en saisi enempää itsestäni irti. Siksi päätin laajentaa hakukenttää tulevaisuuden vaihtoehtojen suhteen, en antaen periksi siitä, mitä todella haluan opiskella, vaan siitä, missä päin maailmaa sen voisin toteuttaa.
Koska kansainvälinen työ on aina kiinnostanut minua, mikä olisikaan parempi vaihtoehto kuin opiskella tähän ammattiin kotimaan ulkopuolella?
Päätin hakea useaan eri kouluun Euroopassa, muun muassa Belgiaan, Alankomaihin ja Ranskaan. Näistä maista löytyi yliopistoja, joissa opintomahdollisuudet ovat miltei rajattomat. Löysin ihan uudenlaisia yhdistelmiä ja kandidaatin tutkintoja, joista en ollut koskaan ennen kuullutkaan.
Joihinkin Keski-Euroopan yliopistoihin vaatimuksena saattaa olla vain se, että on suorittanut ylioppilastutkinnon – ei lainkaan mainintaa arvosanojen merkityksestä. Useat koulut myös tarjoavat rahallista tukea opiskelijalle, kampusasuntolasta huoneen ja mahdollistavat automaattisesti yhden tai kaksi vaihtovuotta yhteistyöyliopistoissa ympäri maailman.
Merkittävin etu keskieurooppalaisissa yliopistoissa on kuitenkin sisään pääsemisen helppous. Se on minulle ratkaiseva tekijä opiskelupaikkaa valitessani.
Kansainvälisen koulutuspolun valinta on ollut pitkä prosessi. Olen jo kauan pääosin tiennyt, minkälaiseen ammattiin haluan. Koko lukion ajan olen pohtinut tätä niin itseni kuin opinto-ohjaajan, vanhempien ja opettajien kanssa.
Syy siihen, miksi tiedän tismalleen mitä tahdon tehdä piilee siinä, että alusta asti otin asian ”omiin käsiini”. Käytin lukuisia tunteja internetissä tehden erilaisia persoonallisuus- tai ammatinvalintatestejä ja lukemalla kuvauksia erilaisista ohjelmista. Osallistuin useamman eri yliopiston tarjoamiin nettiluentoihin ja tutustumispäiviin, selasin kaikki mahdolliset esitteet ja parhaimmillani otin yhteyttä tiettyjen alojen opiskelijoihin. Työstin ajatuksiani unelmieni ammatista yli kolme vuotta, jotta nyt voin sanoa tietäväni, mitä teen lukion jälkeen.
Tulevana syksynä lähden Belgiaan Leuvenin kaupunkiin. Pyrin opiskelemaan kansainvälistä politiikkaa ja sivuaineena lakia. Päätavoitteeni on jonain päivänä työllistyä johonkin EU:n järjestöön.
Prosessi tämän päätöksen takana ei ollut yksinkertainen. Missään vaiheessa ei tullut sitä kuuluisaa äkillistä välähdystä, jolloin päässä lamppu syttyy ja reitti unelma-ammattiin onkin täysin selvä. Minulla se vaati vuosien omatoimista tutkintaa.
Kuinka epävarma saattaisinkaan nyt olla tulevaisuudestani, jos olisin sysännyt opintosuunnitelmat syrjään ja jättänyt nämä tutkiskelut viimeiseen päivään.
Kirjoittaja on Gradian Schildtin lukion abiturientti.
Tämä juttu on julkaistu Keskisuomalaisen Koulutus & Rekry -liitteessä. Pääset näköislehteen tästä.