Kirjailija Satu Rämö vaihtoi fiktiolle, kun faktat oli kirjoitettu.
Kirjailija Satu Rämön pitäisi kaiken järjen mukaan olla kirjoittamassa näppis kuumana menestyneen Hildur-trilogiansa kolmatta osaa siellä jossain loppumattomien jäätiköiden reunalla Islannissa, jonne sarja sijoittuu.
Vielä mitä.
Siinä hän istuu joensuulaisen hotellin ala-aulan sohvalla ja hiplaa läppäriään.
Kuinka tässä näin pääsi käymään? Ja mitä ihmettä hän ylipäätään tekee Suomessa?
Kerrotaan.
Edellisenä iltana Rämö oli puhumassa Pohjois-Karjalan Vaara-kirjastojen järjestämässä tilaisuudessa Carelicumin auditoriossa.
– Sinne tuli hirveän paljon ihmisiä, olin jotenkin tosi hämmentynyt. Sali oli ihan täynnä, kaikki eivät mahtuneet edes istumaan, Rämö äimistelee.
– Ihmiset kyselivät ja oli tosi kivaa. Kirjastovierailussa on usein myös hiljaista. Ne vaihtelevat tosi paljon.
Samanlainen meno jatkui seuraavana iltana Rääkkylän kirjastossa. Pohjois-Karjalaan Rämön houkutteli hänen ystävänsä vuosikymmenien takaa eli Rääkkylässä nykyään asuva entinen työkaveri Minna Rautiainen-Cimrin.
Ja miksipä ei olisi houkutellut.
Hildur kiinnostaa. Käännösoikeudet on myyty jo seitsemälle kielialueelle.
Kuluvan syksyn ja talven Rämö on viettänyt perheensä kanssa Lapissa Äkäslompolossa, jossa hän on aikaisemmin talvisin lomaillut yhdessä kahden niin ikään ulkomailla asuvan siskonsa kanssa.
– Se on ollut meille tapa tavata toisiamme. Sieltä lähteminen on vain ollut niin surkeaa, että rupesimme edelliskerralla vitsailemaan, että entäs jos ei lähdettäisikään.
Vitsihän se oli, mutta todeksi tuli täksi talveksi.
Rämöllä on islantilaisen miehensä kanssa kaksi lasta, jotka puhuvat suomea ja lukevat kieltä. Oikein hyvin he eivät osaa sitä kirjoittaa, koska Islannissa kirjoitetaan islanniksi.
– Halusin, että he oppivat suomen kielen kunnolla, ja ainoa tapa oppia kirjoittamaan on suomenkielinen koulu.
Rämö huomasi, että Äkäslompolossa on suomenkielinen alakoulu. Tämä talvi oli viimeinen mahdollisuus, sillä ensi syksynä esikoinen menee yläkouluun.
Sitten on vielä yksi hyvä syy Äkäslompolossa oloon. Rämö kirjoittaa parhaillaan trilogiansa kolmatta osaa, jossa saatetaan käväistä myös Suomessa.
– Kun mukana on kuitenkin suomalainen hahmo, mulla on vähän niin kuin velvollisuus tarinaa kohtaan, että joku juttu tuo henkilöt Suomeen.
Rämö sanoo, että hän kirjoittaa mielellään paikoista, jotka ovat hänelle itselleen tuttuja.
– Harrastukset, lasten kielijutut ja oma työ loksahtivat kohdalleen. Tuli sellainen olo, että tätä ei voi jättää käyttämättä.
Äkäslompon tuntevat voivat siis lukea viimeisen osan erityisellä mielenkiinnolla.
Kevätlukukauden jälkeen perhe muuttaa takaisin Islantiin.
Islannissa Satu Rämö on asunut jo 15 vuotta ja hallitsee kielen. Puoliso ei suomea puhua, vaikka puheesta jotain ymmärtääkin.
Kun ei ollut mistä kirjoittaa, piti keksiä.
– Silloin kun muutin Islantiin, ainakaan minulle kieli ei tullut niin, että olisin kuunnellut muita ja yrittänyt. Kyllä se oli sitä, että no niin, perse penkkiin ja kirjat auki.
– Aikuisena ei ole helppoa oppia uutta kieltä. Oli siinä ihme vääntäminen.
Islanti on ollut Rämön ihon alla jo kauan. Blogia hän rupesi kirjoittamaan aiheesta vuonna 2009. Ensimmäinen lapsi oli tulossa, ja Rämö arveli, että josko suomalaisiin kavereihin pitäisi sillä tavalla yhteyttä.
Seuraajiksi päätyi muitakin kuin kavereita. Kun Instagram perustettiin, Rämö meni sinne. Tällä hetkellä hänellä on runsaat 35000 seuraajaa.
– Olen ollut siellä aina. Kun vietän Instagramissa aikaani, mietin, että mainosmarkkinoista voi tehdä osapäivätyön. Se tuli ikään kuin vahingon ja harrastuksen kautta.
– Kirjojen kirjoittamisesta tulee rahaa sykäyksittäin. Myyntejä ja apurahoja on tai sitten ei.
Fiktio ei ole Rämölle ollut aina se juttu. Sisäpiirilähde eli tässä tapauksessa Minna Rautiainen-Cimrin tietää kertoa, että parisenkymmentä vuotta sitten Rämö ei fiktion kirjoittamisesta edes haaveillut.
Pikemminkin hän oli sitä mieltä, ettei uskaltaisi sitä edes kirjoittaa.
Niinpä Rämö kirjoitti useita kirjoja Islannista, muun muassa matkaoppaita.
Matkaoppaiden lisäksi Rämö oli kirjoittanut islantilaisesta elämästä ikään kuin jonkin sortin autofiktiota.
– Se oli kivaa ja ihmiset tykkäsivät niistä. Se kannatti ja niistä sai omansa takaisin, vaikka aikaa menikin hirveästi yhden kirjan kirjoittamiseen. Ohessa oli jatkuvasti muita töitä.
Ensimmäistä matkaopaskirjaansa varten Rämö ajoi puolisonsa kanssa Islannissa vuodessa 45 000 kilometriä parin vuoden aikana.
– Siitä tarttui niin monta tarinaa, että ne ovat kantaneet tähän päivään asti. Hildurissa on monta juttua, jotka olen kuullut joltain tyypiltä jossain vuonon perällä. Matkaopaskirjaan ne eivät ole sopineet, mutta olin pistänyt ne mieleen.
Esimerkiksi osittaiset ja epämääräiset etiäiset.
Rämön viimeinen autofiktio Talo maailman reunalla ilmestyi vuonna 2021. Se käsitteli maallemuuttoa ja Islannin pieniä kyliä ja niissä asumista. Kun kirja oli valmis, Rämö arveli, että ne on nyt sitten kirjoitettu.
– Mitään kerrottavaa ei enää ollut. Pitäisi elää viisi kuusi vuotta, haalia materiaalia ja miettiä, mitä kirjoittaa seuraavaksi Islannista. Keittokirja vai mitä? Se ei ollut minun ominta juttuani.
Mielessä kuitenkin kaihersi. Rämö pitää pitkän tekstin kirjoittamisesta.
– On se massa. Kaksisataa liuskaa. Tuntuu kivalta möyhiä ja penkoa sitä. Saa luoda jotain uutta. Sitten se valmistuu joskus kuukausien kuluttua.
Kolmisen vuotta takaperin maailma muuttui. Osa luovien alojen ammattilaisista lamaantui. Toisille aikaa tuli, kun kaikki meni kiinni.
Koronan takia tilanne oli tismalleen sama niin Islannissa kuin Suomessakin.
– Rupesin miettimään, että jos tämä jatkuu kovin pitkään, jotain tässä pitäisi tehdä. Heräsi ajatus, että jos minun nyt kuitenkin pitäisi kirjoittaa sitä fiktiota. Tietokirjoja ei tule, ja halusin heti ruveta kirjoittamaan jotain uutta.
Kustantaja WSOY vastasi kyselyn jälkeen anna mennä vaan -tyyppisellä rohkaisulla.
– Jotenkin se lähti kirjoittamisen kaipuusta. Kun ei ollut mistä kirjoittaa, piti keksiä.
Siitä syntyi Hildur. Islantiin sijoittuva, kirjailijan itsensä nordic blueksi nimeämä dekkari, jota myytiin viime vuonna kaikki formaatit mukaan lukien 78 700 kappaletta.
Jatko-osa Rósa & Björk ilmestyy maaliskuussa ja päätösosa kuluvan vuoden loppupuolella.
Puolitoista vuotta ja kolme kirjaa, onhan se aika kreisiä.
Kirjoitusprosessi on tiukka. Rämöllä on kirjoitussuunnitelma, josta näkee, mitä missäkin luvussa tapahtuu. Kustannustoimittajalle lähtevä ensimmäinen raakatekstiversio syntyy maksimissaan neljässä kuukaudessa.
– Ensimmäinen versio on tosi nolo. En voisi näyttää sitä kenellekään muulle kuin kustannustoimittajalle. Se on naiivia ja huolimatonta, mutta siitä voi lähteä kehittämään.
Muutaman viikon kuluttua kustannustoimittaja ja Rämö keskustelevat tekstistä. Sen jälkeen Rämö hioo sitä muutaman kuukauden.
– Minulle tuo on tuolla aikataululla paras tapa työskennellä. Kerran läpi kirjoitettu ja toisella kerralla melkein valmiiksi. Sen jälkeen fiksataan pienempiä juttuja.
Rämö kiittelee kustannustoimittajaansa Hanna Pudasta.
– Meillä on sairaan hyvä tiimi. Jos ei olisi, tuossa aikataulussa olisi tosi vaikea saada teksti valmiiksi.
– Päätän, mitä keskusteluista otan onkeeni. Se on kaikkein kivoin vaihe. On jokin höskä, josta voi tehdä paremman.
Asioiden autenttisuudesta Rämö pyrkii pitämään kiinni.
– Vaikka tarina on fiktiota, minulle on tosi tärkeää, että jos tämä tapahtuisi, se menisi näin.
Kun Hildurissa on mainittu kalanmaksaöljy ja fariinisokeri, ne ovat todellakin islantilaisia asioita. Tuotemerkki on Lysi, joka lausutaan liisi.
– Kalanmaksaöljyn syönti on siellä uskomatonta. Kun menet hotelliin, hyllyllä on Lysi-pullo ja snapsilaseja, siitä voi ottaa. Kaikki syövät sitä, kun on pimeät pitkät talvet.
– Ja märkää ruskeaa sokeria pistetään hapanmaitoon ja jogurttiin. Se ilmatiivis purkki löytyy kaikista kodeista ja hotelleista.
Kun aikataulutus on ollut tiukka, luulisi, että kirjailijalle pukkaa tuskanhikeä otsalle. Rämö myöntää oletuksen, joskin niin se on aina, kun pitkää tekstiä rupeaa pukkaamaan.
– Kun loin Hildurin ja sen maailman, tajusin, ettei se mahdu millään yhteen kirjaan.
Rämö lukee ja kuuntelee kirjoitusprosessien ulkopuolella paljon dekkareita. Hän on huomannut, että sarjamaisuus on genressä enemmän sääntö kuin poikkeus.
Jatkojen kirjoittaminen oli Rämölle silläkin tavalla näppärää, että kun aloittaminen on vaikeaa, ei tarvinnut lopettaa ollenkaan. Sen kuin paahtoi samaa tarinaa eteenpäin, kun ensimmäisen kirjan sai käsistään.
– Kun Hildur meni painoon muistaakseni viime huhtikuussa, aloin heti kirjoittaa kakkososaa. Olin raakatekstissä melkein puolivälissä, kun Hildur tuli ulos. En tipahda tarinan maailmasta pois. Yritän estää sen, koska kiipeäminen takaisin on niin tuskaista.
– Puolitoista vuotta ja kolme kirjaa, onhan se aika kreisiä. Tiedostan, että seuraava ei tule samalla aikataululla. Tämä on rykäisy. Sen jälkeen hengitellään ja katellaan, mitä sitten.
Kolmannen osan viimeisen pisteen Rämö arvioi laittavansa elo-syyskuussa.
– Kevään ja kesän tulen kirjoittamaan aika intensiivisesti.
Periaatteessa kysymys on trilogiasta, mutta...
– Jos sitä jatkaisi, pelkään, tulisiko kunnollisia teoksia eikä vain nopeita jatkoja. Kun kolmas teos on valmis, voi miettiä, onko siellä ovi, jonka voi avata ja aloittaa uuden tarinan.
– Jos ei ole, sitten ei tule enempää. En ole sulkenut sitä mahdollisuutta, mutta olen aika sumussa sen suhteen.