Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 7.3.2014.
Konginkankaalainen palomestari Markku Kinnunen, 64, piirtää kädenliikkeillään sen yön asetelman Nelostien tienpientareella. Rekan nuppi oli tuossa, linja-auto tuossa, perävaunu tuossa. Massalla vyöryneitä paperirullia oli kaikkialla.
Nyt paikalla on muistona vain valkoinen risti ja lyhtyteline ilman lyhtyä.
– Jokaisella kilometrillä Äänekoskelta Viitasaarelle on ollut jonkinlainen kolari ja eivät ole yhden käsin sormilla laskettavissa niissä menehtyneet, Kinnunen sanoo.
Hän muistaa monet keikat, mutta pahimman arven muistilohkoon on tehnyt juuri Konginkankaan turma. Se tuntuu edelleen kipuna. Sen kuulee Kinnusen hiljaisena puheena, näkee kätenä, joka pyyhkäisee kasvojen yli tämän tästä.
– Emme pystyneet pelastamaan tarpeeksi, hän sanoo hiljaa.
Sinä yönä Markku Kinnunen heräsi hälytykseen Konginkaan keskustan kodissaan kahden jälkeen. Hän lähti matkaan VPK:n mukana. He olivat paikalla ensimmäisinä.
Tapahtumapaikalla koko tilanteen kauheus aukesi nopeasti. Taskulamppujen valokeila osui kaaokseen. Tie oli niin jäässä, ettei sillä meinannut pysyä pystyssä jalkaisin. Kaikkialla oli hiljaista, kovin hiljaista.
– Todellisuus tuli äkkiä eteen. Siinä tajusi hyvin nopeasti, että nyt on tukalin hetki ikinä.
VPK:laiset virittivät valomastoja, Kinnunen soitti lisäapua hätiin. Hän pyysi paikalle kaikki kynnelle kykenevät ambulanssit. Kun hätäkeskuksessa tarkennettiin määrää, Kinnunen toisti: kaikki, mitä saadaan.
– Lopulta tarvitsimme vain 11 ambulanssia. Se on selvää, miksi.
Ota minua kädestä kiinni. Markku Kinnunen muistaa tytön äänen. Hän tarttui toisella kädellään tytön käteen, toisessa kädessä oli leikkuri, jolla sai paloiteltua metallia tieltä. Kinnunen kuuli tytön kiitoksen, mutta ei tänäkään päivänä tiedä, mitä hänelle lopulta tapahtui tai kuka hän oli.
Pelastustöiden hiljainen tehokkuus kesti siihen saakka, kunnes tieto onnettomuudesta levisi tiedotusvälineiden kautta koteihin. Sen jälkeen alkoi kännyköiden soittoäänten pauhu, kun hädissään olevat omaiset alkoivat kaivata reissuun lähteneitä.
Hän muistaa myös sen, kuinka televisiokanavan helikopteri yritti laskeutua viereiselle pellolle ja kuinka sen roottoreiden ilmavirta nosti kuolleita peittäneen pressun ilmaan. Se tuntui Kinnusesta kauhean väärältä.
Konginkankaan turma oli liikaa kaikille. Markku Kinnunen kertoo, että käsien tärinä löi päälle vasta siinä hetkessä, kun ambulanssia tarvinneet saatiin matkaan ja tiellä oli 23 ruumissäkkiä rivissä. Kännykät soivat edelleen.
– Kun siinä on rivissä kaikki, ei siinä paljon ole kertomista. Ei siinä ole sanoja. Tuli riittämättömyyden tunne.
Kun kaikki voitava oli tehty, Markku Kinnunen jatkoi kakkosvuoronsa kanssa Äänekosken pelastuslaitoksella seuraavan vuorokauden. Tavanomaiset hurtit heitot loistivat poissaolollaan.
Puhumattomuuden laukaisi hälytys.
– Normaalisti automaattihälytykset eivät ole niitä mieluisampia, mutta tällä kertaa se oli merkki siitä, että elämä jatkuu. Aloin puhua taas kuin muutkin ihmiset, Kinnunen toteaa.
Helsingistä paikalle tuli kaksi kriiseihin koulutettua palomiestä käsittelemään tuntoja pelastajien kanssa vielä saman vuorokauden aikana. Oman alan miesten kanssa oli luontevaa puhua. Yksikään Äänekosken pelastuslaitoksen miehistä ei jäänyt sairaslomalle.
– Minä lähdin vuoron jälkeen jäälle ongelle, koska en saanut unta, kuten normaalisti. Vaimo hoitoalan ihmisenä näki, ettei äijällä ole kaikki kohdallaan, mutta ei siitä kotona sen enempää puhuttu.
Sen jälkeen uni on tullut, mutta onnettomuudesta jääneet takaumat kiusasivat pitkään. Aurinkobussien sini-keltaiset värit veivät Jämsästä samoin tein Konginkankaalle, ja isot hälytykset töissä kuljettivat ajatukset uran rankimpaan kokemukseen.
Sankarinpukua Markku Kinnunen ei huoli. Ei, vaikka hänet valittiin Vuoden palomieheksi vuonna 2004.
Hän antaa kunniaa koko pelastajasakille, joka toimi vaikeassa tilanteessa ammattitaitoisesti.
– Kaikki olivat valmiita tekemään ylitöitä, ei siitä tarvinnut keskustella. Jälkeenpäin sitä mietti, olisiko pitänyt toimia paremmin. On ihme, että kukaan selvisi hengissä. Paperirullien voima oli niin valtava, Kinnunen kertaa.
Jotkut asiat ovat jääneet ihmetyttämään hiljan eläkkeelle siirtynyttä Kinnusta. Niin kuin se, että onnettomuuspaikalle ei ole asennettu keskikaiteita eikä tien kaltevuudelle ole tehty yhtään mitään. Ne jäivät pelkiksi puheiksi.
Vaikka kukaan ei ole unohtanut.