Auto hajos. Mihin soitan?

Auto jätti vaimon tien päälle pari viikkoa sitten. Se oli ensimmäinen kerta, kun Volvo petti yhdeksänvuotisen taipaleen aikana. Täysi-ikäiseksi ehtineellä pikkufarkulla on toki ollut ikään ja asiaan kuuluvia vaivoja, mutta ennen tätä se ei ole jättänyt välille.

 

Ostin raikkaan vihreän Volvon Ylivieskasta talvella 2011. Tuolloin alle 10-vuo­tiaalla autolla oli ajettu vajaat 100 000 kilometriä ja se maksoi alle 10 000 euroa. Tein hyvät kaupat. Ainoas­taan auton väristä tuli sanomista.

Pieni farmariauto tuli tarpeeseen, sillä esikoinen oli tulossa ja tuleviin mummoloihin oli matkaa yli 200 kilometriä. Tarvittiin luotettava kulkupeli, johon mahtuisi pienen perheen tavarat ja lastenrattaat.

Poika syntyi elokuussa.

 

Vuosien mittaan imunokkapyörä on pitänyt uusia pariinkin otteeseen rahinan vuoksi. Samalla on vaihdettu aina jakohihna, mutta matka ei ole päättynyt.

Autolla on suhattu sitä mummolan väliä, sukuloitu, vietetty polttareita ja tehty poikien kalareissuja pohjoista Suomea myöten.

Tila riitti vielä hyvin, kun takapenkille kiinnitettiin toinen turvaistuin tytölle, mutta kolmas istuin ei enää mahtunut. Silloin perheeseen tuli isompi auto. Vanha Volvo jäi rinnalle.

Reilu vuosi sitten ikä alkoi näkyä enemmän. Ensin etuiskunvaimentimista loppui puhti matkalla päivähoitoon. Lapsista oli hirveä hauskaa, kun auto pomppi hidastetöyssystä toiselle jousien varassa. Isää ei niin naurattanut. Lapset saatiin hoitoon ja aikuinen ajoissa töihin.

Kesällä oikean eturenkaan tuntumaan ilmestyi tumma läiskä. Luottohuoltamolla syyksi paljastui vika hammastangossa. Ehjempi löytyi romuttamolta ja auttaa tänä päivänä renkaiden kääntämistä. Matka ei katkennut missään vaiheessa.

Kesälomalla auto seisoi kolme viikkoa paikallaan. Taisi vähän suuttua, kun ei käytetty. Kun pitkästä aikaa piti lähteä liikkeelle, itsepäinen kottero ei suostunut hellittämään käsijarrua.

Huomasin laahaavan jarrun vasta kymmenen kilometrin matkan jälkeen. Mietin, kuka mahtaa hitsata, kun haisee. Takarenkaan kohdalla tunsin säärissä kummaa hehkua. Se paljasti jarruvian.

Käsijarrun vatkauksella ja potkimisella puristus helpotti sen verran, että autolla pääsi vielä kotiin. Kun muut kotikonstit eivät auttaneet, oli apuun kutsuttava taas korjaamon setä. Hän herkisti jumiutuneen käsijarrun ja voiteli sitä CRC:llä. Toistaiseksi on toiminut.

Volvon rinnalla on liki kymmenen vuoden aikana vaihtunut muita merkkejä, mutta usko vanhaan nelikymppiseen on ollut vankkumaton. Särö luottamukseen alkoi vastaamattomasta puhelusta ja kahdesta viestistä:

– Auto hajos.

– Mihin soitan?

Vaimo on rauhallista sorttia. Paljon rauhallisempi kuin minä. Hän epäilee olevansa vain hidas reagoimaan, mutta isäänsä hän on tullut eli rauhallinen.

En nähnyt viestejä, mutta huomasin, että vaimo soittaa kahdesti peräkkäin. Hän ei yleensä tee niin, joten tiesin jonkin olevan pielessä. Olin oikeassa.

– Auto sammui ja konepellin alta tuli savua, hän kertoi.

Vaimo soitti hinaajalle ja minä varoitin huoltamoa, että potilas on matkalla. Illalla oli vakavasti pohdittava, kannattaako kallista vikaa korjata.

 

Puhelin soi seuraavana päivänä kello 9.46. Sammumisen ja savuamisen syy oli selvinnyt: Öljyloukku oli mennyt tukkoon ja öljyä oli päässyt kuumille pinnoille.

Yhden auton loukusta selvittiin toisen loukun vaihdolla. Osa oli kymppejä, työ satasia, mutta lopputulos hintaansa arvokkaampi.

Luottamus palaa taas kilometri kerrallaan.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.