Bändi­kilpailujen nousu ja tuho – saako kisoista väärän kuvan musiikkimaailmasta?

Viime aikoina allekirjoittanutta sekä montaa muuta musiikin ja nuorten parissa työskentelevää on mietityttänyt bändikilpailujen mielekkyys ja perimmäinen tarkoitus. Oman työn kyseenalaistaminen on joskus järkevää, sillä maailma muuttuu kovaa vauhtia.

Turkulainen bändikilpailu Turku Bandstand on toiminut 22 vuotta. Aktiivisimpina vuosina bändejä on ilmoittautunut mukaan kuutisenkymmentä, mutta tänä vuonna kilpailu kiinnosti vain reilua kymmentä soittoporukkaa.

Järjestäjät aikovat vetäistä tapahtuman formaatin uusiksi. Myös muualta Suomesta kuuluu samanlaista viestiä. Aika näyttää, ovatko bändikilpailut lopullisesti aikansa elänyt toimintamuoto.

Bändikilpailut eivät ole voittajilleenkaan tae menestykseen, vaan lähinnä lisäpotku harrastukseen. Mahdollisen voiton jälkeen täytyy edelleen tehdä töitä niska limassa, jos aikoo saada nimeä edes kotikaupungissaan.

Television coverlaulukilpailut Idolsin ja Voicen johdolla saattavat antaa niin sanotuilla pikavoitoillaan väärän kuvan todellisesta musiikkimaailmasta. Tai sitten todellinen musiikkibisnes onkin toisaalta juuri sellaista: omilla ehdoilla ja biiseillä ei kannata yrittää enää pinnalle.

Palkinnoilla on oma osuutensa kilpailujen suosioon. Esimerkiksi muutama tunti studioaikaa palkintona tarkoittaa käytännössä sitä, että todellisuudessa äänitykselle jää aikaa hyvässä lykyssä pari tuntia, alkuvalmisteluihin mennessä helposti toiset pari tuntia. Houkuttelevia puolestaan ovat kisat, jossa voittaja pääsee vaikkapa ison festarin rosteriin.

Palaan kolumneissani usein 90-luvulle, ja sori vaan, niin teen nytkin. 90-luvun alussa voitimme yhtyeeni kanssa Etelä-Pohjanmaalla noin sadan bändin kilpailun.

Loppukilpailussa esiintyi bändi, joka soitti suomenkielistä speedmetallia. Suomenkielisyys hämmensi sekä yleisöä että tuomaristoa, eikä yhtyeestä ole tämän jälkeen kuultu juuri mitään. Eihän siihen aikaan kukaan uskonut, että suomenkielinen pikametalli voisi olla mikään juttu. Voihan Mokoma!

Toisaalta Rockin SM-kisoissa 1994 tuomaristo järkyttyi annettuaan vahingossa lahtelaiselle Rytke-huumoripunkyhtyeelle niin paljon pisteitä, että bändi voitti koko kisan.

Musiikista kilpaileminen on ajatuksenakin hiukan kummallinen. Muutaman hengen tuomaristo päättää voittajat lopulta omien preferenssiensä perusteella. Vaikka kuinka olisi kokemusta taustalla, ei se välttämättä ole tae kaikenlaisen musiikin ymmärtämiseen.

Kilpailut voivat edelleen toimia esimerkiksi klassisen musiikin ja iskelmän saralla. Karaokekilpailuja unohtamatta.

Bändikilpailuissa yhtyeet kuitenkin esittävät omaa tuotantoaan aivan omalla tavallaan, eikä tällöin voi arvottaa yhtyeitä esimerkiksi teknisin perustein.

Kyllä: olen ollut tuomarina ja valitsemassa voittajia. Jos näette minua vielä bändikilpailujen raadissa, muistuttakaa, että ammuin tällä kolumnillani itseäni jalkaan.

Kirjoittaja on mediakasvatukseen ja musiikkitoimintaan erikoistunut nuorisonohjaaja.

Uusimmat

Kolumni: Lapsikielteisyyttä vai alkoholi­ongelmien ennaltaehkäisyä?

Kolumni: Lainsuojaton elämä – kuinka moni olisi valmis osallistumaan kansalaistottelemattomuuteen?

Kolumni: Tiedäthän mitä haluat

Kolumni: Verottakaa minusta ilmaston kannalta parempi ihminen

Kolumni: Silmä ja sydän – ainoastaan sydämellään näkee hyvin

Bändi­kilpailujen nousu ja tuho – saako kisoista väärän kuvan musiikkimaailmasta?

Vuonna 2019 kulutuskulttuuri on tullut tiensä päähän

Mitä peruutuspeilissäsi näkyy? - Muistokirjoitus kertoo paljon ihmisen elämästä

Muista ikä­rajat, joulu on jo ovella

Maailma hiljenee, kiire jää pois