Kolumni: Öljykrapulan aika

Otsikoin vuoden 2019 ensimmäisen kolumnini rohkealla ennustuksella: ”Vuonna 2019 kulutuskulttuuri on tullut tiensä päähän”. Jokainen voi tykönään arvioida, onko ennustukseni osunut oikeaan ja millä tavalla.

Talouskasvu- ja kulutusyhteiskunnan luonne on kuluneen vuoden aikana paljastunut yhä räikeämmin. Jatkuvan kasvun ja kulutuskulttuurin ristiriita ihmiselämän ekologisten reunaehtojen kanssa alkaa käydä niin ilmiselväksi, ettei talouskasvupropaganda enää mene riittävän monien kurkusta alas kakistelematta.

Kun käytän sanaa propaganda, en tarkoita manipuloivaa ja tarkoituksellista aivopesua, vaan tavanomaista viestintää, jolla uskoa talouskasvuun yritetään valaa täysin puhtain tarkoitusperin.

Propagandan välittäjät eivät siis itsekään tiedosta sanomansa propagandistista luonnetta, sillä siitä on tullut kulttuurista äidinkieltä, joka toistuu kaikkialla. Lehdissä, kouluissa, työpaikoilla, ruokapöydissä, tv:n uutisissa ja viihdeohjelmissa... Vaarallisinta ja täydellisintä propagandaa onkin juuri sellainen, jota ei edes tunnisteta propagandaksi, ja sellaisella kulttuurimme on kyllästetty.

Financial Times julisti alkusyksystä kapitalismin olevan rikki ja suurten uudistusten tarpeessa. Jatkuvan talouskasvun mahdottomuudesta ei kuitenkaan ilmeisesti olla vielä valmiita keskustelemaan, vaan utopiaa talouskasvun ja luonnonvarojen käytön irtikytkennästä elätellään toivorikkaasti, vaikka mikään ei viittaa siihen, että se olisi realistista.

Missä vaiheessa kasvutaloudesta tuli ainoa kuviteltavissa oleva talousjärjestelmä? Missä mielessä nykyinen järjestelmä voi olla ”paras mahdollinen” tai ”ainoa toimiva”, jos sen todennäköisin kohtalo on koko järjestelmän romahtaminen ekologiseen kriisiin ja raaka-ainepulaan?

Talouskasvua puolustetaan usein sen oletettujen saavutusten, varsinkin elintason nousun vuoksi.

Samalla sivuutetaan täysin öljyn ja muiden helposti hyödynnettävien fossiilisten energianlähteiden rooli yhteiskuntien vaurastumisessa. Kasvava energian ja luonnonvarojen käyttö on ollut vaurastumisen määräävin edellytys.

Voisi sanoa, että talouskasvujärjestelmä on ollut tehokas keino halpojen energianlähteiden törsäämiseen, ja tuolla törsäyksellä on synnytetty hetkellistä vaurautta.

Talouskasvu ja kulutuskulttuuri ovat siis ennen kaikkea poikkeustilan, öljyhumalan aikakauden, tuotoksia. Mutta mitä nyt, kun helpon energian kekkerit ovat ohi ja ympäristökriisin aiheuttama öljykrapula on toden teolla alkanut?

Tässä tilanteessa markkinatalous sälyttää vastuun kuluttajille. On tärkeää ja moraalisesti oikein, että teemme yksilöinä sen, mikä vallassamme on. Siihen kannustan kaikkia yhä uudestaan.

Mutta katseen keskittäminen pelkkään kulutukseen on sumuverho, jolla vältetään huomion kiinnittyminen ongelmien rakenteellisiin syihin: jatkuvaan kasvuun ja kulutuskulttuuriin.

Kirjoittaja on eräopas, oikeustieteen maisteri ja Elonkehä-lehden päätoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.