Kolumni: Elämä on yhtä juhlaa

En tiedä johtuuko se omasta ikääntymisestä vai mistä, että nykyään lähes joka kuukausi on jonkinmoiset tasavuosijuhlat tai muu merkkipäivä.

No olihan meillä keväällä yhdet ylioppilasjuhlat, mutta muuten on sitten ollutkin Marttojen 120-vuotisjuhla, töissä muutamat kuusikymppiset, suvussa 70-vuotisjuhla ja 75-vuotispäivät tulossa. Heti ensi vuoden alkuun on tyttären ja hänen parhaan ystävänsä 18-vuotispäivät ja puolison viisikymppiset ja pian sen jälkeen pikkusiskon nelikymppiset ja niin edelleen.

Tuossa muutama viikko sitten kävi mielessä, kun pikkuveljellä oli syntymäpäivät, että pitäisikö ostaa hänelle rollaattori lahjaksi.

Tämä juontaa juurensa vuoteen 2000. Asuimme tuolloin Unkarissa, ja olimme lähdössä isommalla porukalla Itävaltaan laskettelemaan mieheni 30-vuotispäivien aikaan.

Pikkuveljeni kysyi ihmetellen, että vieläkö tuon ikäiset laskettelee? Oli siinä hieman naurussa pitelemistä, kun ääneen ei kehdannut nauraa neljätoistavuotiaan totiselle kysymykselle. Tuolta se maailma varmasti ominkin silmin teini-ikäisenä näytti.

Vasta iän myötä on hiljalleen ymmärtänyt, että edelleen saan ja voin heitellä nurmikolla kärrynpyöriä, lasketella, käydä keikoilla, lukea sateen sattuessa mökillä Lotta-kirjoja, käyttää farkkuja tai syödä irtokarkkeja huonoon oloon asti.

Eipä kauheasti ole sellaista, mitä ei voisi vaikkapa näin lähes viisikymppisenäkin tehdä. Tai sitten en ole vielä tajunnut, mitä sopii tehdä ja mitä ei! No minihameille olen sanonut jo vuosikymmeniä sitten heihei, ja sekin muiden hyvinvointia ajatellen.

Mutta kyllähän se niin on, että ikä ei ole vain numero, kuten usein kuulee ihmisten itseään lohduttelevan. Jokainen yli kolmekymppinen tietää, ettei asia ole näin, mutta toki mieleltään voi koko ikänsä olla vaikka murrosikäinen, jos niikseen tulee.

Enkä nyt tässä viittaa myöskään siihen, kuinka taannoin sain kuulla, että nelikymppisen naisen parasta ennen -päiväys on mennyt jo.

Vaikka jotkut näin ajattelevat, kuitenkin kun ihmisiltä itseltään kysytään, moni vastaa elävänsä juuri nyt elämänsä parasta aikaa, oli vastaaja minkä ikäinen tahansa. Tämä on hyvin lohdullista, ja ehkäpä yksi onnellisen elämän avain.

Toisinaan ikä on myös kovin suhteellista. Olin juuri aloittanut nykyisessä työssäni, kun sain eräältä herrasmieheltä soiton. Hän tiedusteli, josko Martoilta löytyisi Sotaveteraanien tilaisuuteen muutama tyttö kaatamaan kahvia.

Mukavan puhelun lopulla kerroin, että meidän vapaaehtoiset ovat pääasiassa kyllä yli kuusikymppisiä, että valitettavasti taitaa olla nyt kovin haasteellista löytää kahvittajia. Herra totesi tähän, että voi voi kuule, kuusikymppisethän on meille ihan tyttösiä, joten laita vaikka kolme–neljä tulemaan.

Joten ehkäpä näin 120-vuotiaiden Marttojen puolesta rohkenen toivottaa juuri aikuisikään ehtineelle Suur-Jyväskylän Lehdelle onnea ja monia virkeitä vuosikymmeniä.

Kirjoittaja on Keski-Suomen Martat ry:n toiminnanjohtaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.