Kolumni: Epävarmuuden vuosikymmen

Joululomaa viettäessäni yritin sulatella ajatusta siitä, että eläisimme pian 2020-lukua. Etsin käsiini erilaisia artikkeleita ja lehtiä, jotka käsittelisivät sitä, minkälaisia muutoksia tulemme uudella vuosikymmenellä näkemään.

Monissa niistä ovat toistuneet ainakin seuraavat seikat: ilmastonmuutos, suurvaltapolitiikan kärjistyminen, tekoälyn ja teknologian kiihtyvä kehitys sekä yhteiskuntien sisäisten jakolinjojen voimistuminen.

Ilmastonmuutoksen vaikutuksista saa lukea esimerkiksi sellaisia toteamuksia, että 2020-luvulla joistain miljoonakaupungeista voi loppua vesi.

Hämmentävää kyllä, tällaisten uhkakuvien lomassa ei oikeastaan kyseenalaisteta sitä, voivatko yhteistyöhön ja vakauteen perustuvat globaalit instituutiot, joiden varaan nykyinen yhteiskuntajärjestelmämme rakentuu, pysyä muuttumattomina tulevaisuuttamme turvaamassa.

Ennusteissa vaikuttaisi olevan tavallista kertoa pitkästi tulevan vuosikymmenen uhkakuvista, mutta tyypillisesti lausunto pehmitetään jonkinlaisella kehitysuskolla ja toivolla: ”2020-luvulla nuoret polvet tulevat äänestysikään, ja he tulevat muuttamaan maailmaa.” ”Asetan toivoni uusiin tekniikoihin.” ”Ihminen on ennenkin onnistunut selättämään eteensä tulleet ongelmat.” Ja niin edelleen.

Ani harvoin keskustelua uskalletaan jatkaa yhtään pidemmälle: mitä jos 2010-luvulla nousseet uhkat jatkavat todellistumistaan niin, että yhteiskuntamme lähivuosikymmeninä kriisiytyy?

Aihe tuntuu olevan kehitysuskoisessa kulttuurissa tabu. Mitään varmuutta siitä, että ongelmat selätetään tälläkin kertaa, ei kuitenkaan ole. Entä jos 2020-luvulla äänestysikään tulevat nuoret eivät pysty muuttamaan maailmaa tai uudet tekniikat eivät ratkaisekaan kaikkia pulmiamme?

Jos jatkamme pienemmin ja suuremmin säädöin entiseen malliin ja toivomme parasta, lähitulevaisuuden kriisien vaikutukset yhteiskuntamme rakenteisiin jäävät sokeaan kulmaan.

Uhkat ja muutostekijät kyllä tunnistetaan, mutta epätoivottujen kehityskulkujen ajatteleminen ja niihin varautuminen koetaan edelleen lähes poikkeuksetta torjuttavana pessimisminä. Yhteiskunnallista tahtoa ja toimintaa määrätietoiseen kriisinsietokyvyn lisäämiseen ei näin pääse syntymään.

Ei ole mitään väärää hakea tukea menneestä: ”Ennenkin on vaikeista ajoista selvitty”.

Sellainen toivo ei kuitenkaan itsessään ratkaise mitään, vaan nykyiset haasteet on joka tapauksessa kohdattava mieluummin silmästä silmään kuin silmät kiinni ja sormet ristissä parasta toivoen.

Ainakin minussa herättäisi suurempaa toivoa vaikkapa se, että voisin lukea lehdistä eri alojen asiantuntijoiden ehdotuksia konkreettisista keinoista yhteiskunnan kriisivalmiuden parantamiseksi. Toivottavasti painokoneet laulavat jo.

Kirjoittaja on oikeustieteen maisteri, eräopas ja Elonkehä-lehden päätoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.