Kolumni: Homojen hommaa

Suomen suurin kulttuuri- ja ihmisoikeustapahtuma Helsinki Pride tuli ja meni. Pride-viikkoon kuuluneella Pride-kulkueella marssi arvioiden mukaan noin 100 000 ihmistä, jotka muistuttivat yhtäläisten oikeuksien kuuluvan kaikille seksuaalisesta suuntautumisesta tai sukupuolesta riippumatta.

En itse ollut paikan päällä enkä seurannut sitä tv:stä, mutta pyrin toimimaan yhdenvertaisuuden puolesta koko vuoden niin töissä kuin vapaa-aikana.

Monille suomalaisille pelkkä Pride-viikko oli somepäivitysten perusteella liikaa. Useampana vuonna kuulunut valitusvirsi toistui taas. ”Tätä hönkötetään aivan liikaa. Ei me normaalitkaan mitään kulkueita järjestetä.” ”Mä en kestä enää tota pridehömpötystä. Siitä on tullut jonkinasteinen muoti-ilmiö. Ymmärrän toki jonkinasteisen funktion, mutta pitääkö sitä suuntautumista ihan koko ajan julkistaa.” ”Koskahan se suomalaisen työssäkäyvän heteromiehen syyttely loppuu?”. Edellä mainitut lauseet olivat suoria lainauksia sosiaalisesta mediasta ja iltapäivälehtien kommenttipalstoilta.

Yritysten muuttaessa logojaan sateenkaaren värisiksi, alkoi perinteinen boikottiuhkailu. Pridea vastustavien mielestä yritykset eivät saa ottaa kantaa mihinkään suuntaan. Yhdenvertaisuus ei ilmeisesti ole kannattamisen arvoinen asia.

Toki jotkut yritykset todennäköisesti halusivat hyötyä Pride-viikosta, mutta tällaisesta niin sanotusta pinkkipesusta saisi oman kolumnin aikaan.

Kun Helsinki Priden yhteistyökumppanit julkistettiin, sai ensimmäistä kertaa yhteistyökumppanina ollut Suomen evankelilaisluterilainen kirkko ennätysmäärän eroanomuksia.

Erovimmaan vaikutti myös Päivi Räsäsen ”yksi sadoista” vuosittaisista julkisista loukkaantumisista, joka oli itsessään mielenkiintoinen kannustin Jeesuksen veren maku suussa vannoutuneelta kristityltä. Merkille pantavaa oli, ettei sosiaalisessa mediassa näkynyt boikottiuhkauksia yhteistyökumppaneina toimivia Alkoa ja Kelaa kohtaan!

Miettikää. Yksi viikko, jonka aikana suomalaisessa mediassa näkyy iloista karnevaalimeininkiä, jonka taustalla on kuitenkin vakava sanoma.

Mikä tässä viikossa on liikaa? Se, että homot, lesbot, biseksuaalit, transsukupuoliset ja monet muut saavat äänensä kuuluviin kunnolla kerran vuodessa? Se, että lapset saattavat nähdä kulkueessa tekokikkeleitä (maassa jossa ylpeästi – engl. ”with pride” – saunotaan alasti koko perheen voimin)? Vai se, että sinunkin suvussasi majaileva erilaisuus pelottaa?

Onkin sanottu, että Pride-tapahtumia tarvitaan niin kauan kuin kansalaiset kokevat joko seksuaalisen suuntautumisensa tai sukupuolensa vuoksi kiusaamista, nimittelyä, vähättelyä ja syrjintää yhteiskunnassa.

Oletko koskaan ajatellut, että perheenjäsenesi saattaa olla homo, lesbo, bi tai transsukupuolinen, mutta ei ole uskaltanut kertoa sitä kenellekään? Varsinkaan sinulle.

Kirjoittaja on mediakasvatukseen ja musiikkitoimintaan erikoistunut nuorisonohjaaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.